SVALBARD 2006 Expedition 31.3. - 15.4.![]() Petri Mäkelä, Petri Vuorenmaa, Sami Nytorp, Jussi Hilden, Jari Kaaja ja Harri Kalliovalkama.
31.3.2006 Aamulla joukko virkeitä retkikuntalaisia kokoontui heti viiden jälkeen Tampere-Pirkkalan lentokentälle. Loput kamat koneeseen, ylipainot kolisten, ja matkaan kohti Longyearbyniä. Koko päivä kului lentomatkailua harrastaessa Arlandan kautta Osloon, ja edelleen Tromssan kautta tänne Huippuvuorille. ![]() Heti kentällä muutama asia kävi selväksi. Pureva pakkasviima pureutui luihin ja ytimiin ja heti lentoaseman aulassa törmäsimme ensimmäiseen jääkarhuun. No tällä kertaa kohtaamisesta selvittiin säikähdyksellä, sillä tuo komea otus oli ollut täytettynä jo jokusen vuoden. Tällaisella retkikunnalla on tuota kamaa mukana riittävästi, niin meilläkin. Osa tuli perille jo eilen rahtina, ja loput tänään meidän mukana. Kentälle päästyämme alkoi salapoliisityö kamojen löytämiseksi, 5 kollia odotti lentokentän varastossa, mutta kaikki ahkiot olivat kateissa. Muutama puhelu ja pari kierrosta ympäri kylää ja johan sekin varasto löytyi mihin ahkiomme oli jemmattu. No lopulta kaikki tavarat löytyivät ja saimme hoidettua lopullisen pakkauksen Basecamp -hotellin pihalla. Ahkiot täyttyivät melkoista vauhtia, onneksi ei ole vaakaa, millä punnita lopullisia painoja. Ehkä parempi niin... Reitti koki myös jo melkoisia muutoksia, ennen kuin koko retki edes alkoi, Sysselman kertoi että jäätilanne vuonoilla on todella huono, jäätä ei yksinkertaisesti ole. Niinpä siirryimme varasuunnitelmaan B, lähdemme hiihtämään jäävirtoja pitkin kohti Perriertoppenia. Reissu vaan muuttui samalla kertaa huomattavasti raskaammaksi, korkeuseroa kertyy moninkertaisesti alkuperäisiin suunnitelmiin verrattuna... Kelit lupaavat ihan mukavia pakkasia, tosin lunta on ilmeisesti tulossa lähipäivinä lisää. Sekin aiheutti tosin osassa porukasta lähinnä hymyn levenemistä, onhan todennäköisesti luvassa puuterikäännöksiä alueen ennen laskemattomissa kuruissa. Huomenna siis siirrymme klo 11 alkaen kelkkakyydillä varsinaisen hiihdon lähtöpaikalle, ja aloitamme todellisen retkemme "maailman jäisimmillä rannoilla".
1.4.2007 Päivä alkoi Basecampin pihalta klo 11, kun ahkiot nostettiin peräkärrylle ja siirryttiin kohti kelkkahinauksen alkupistettä. Siellä miehet pakattiin erittäin ahtaaseen koppirekeen ja ahkiot kahteen erilliseen rekeen. Matka kohti seikkailua oli alkanut. Ensimmäinen parituntinen kului erittäin epämukavassa reessä hytkyen, ja kun liikkumatilaa ei ollut yhtään oli paikat pahasti puutuneina kun lopulta saavuttiin Fredheimiin. Reittimme siis koki jo eilen melkoisen muutoksen kun selvisi että Tempelin kiertäminen eteläkautta on täysin mahdotonta, jäätilanteesta johtuen. Niinpä siis suuntasimme Fredheimista itään kohti Tunabreeniä. Edessä oli siis tasaisen merenjään sijaan melkoinen ylä- ja alamäki. ![]() Ylämäestä selvittiin hikipisaroita vuodattamalla, mutta alamäessä meinasi olla pahoja ongelmia. Kuru jota pitkin meidän piti laskeutua Tempelfjordenille olikin yläosaltaan erittäin jyrkkä (yli 25 astetta). Ilman ahkioita se olisi ollut mitä nautinnollisin paikka kunnon tellukäännöksille, mutta nyt ahkiot tekivät siitä melkoisen kiirastulen. Muutama ahkio suuntasi lopulta kärjen alas ihan omin nokkineen. Hurjimman suorituksen esitti Jari, joka ei millään olisi halunnut luovuttaa ahkiotaan painovoiman vietäväksi, mutta lopulta hänenkin piti antaa periksi. Sekä mies että ahkio selvisivät rytäkästä käytännöllisesti katsoen vahingoittumattomina, ainoat siipeensä saaneet olivat ahkion aisat ja suksen side. No nekin saadaan korjattua joten ei hätää. Lopulta Tempelfjordenille päästyämme saimme uutta jännitettävää, sillä reissun ensimmäinen ihka elävä jääkarhu tepsutteli meistä n. 400 metrin päässä. Tosin sitä ei tuntunut vähääkään kiinnostavan joukko hieltä haisevia suomalaisia. Kiväärit toki kaivettiin ampumavalmiuteen, mutta edes yhtään rakettikynän paukkua ei tuohon vaarattomaan veijariin viitsitty tuhlata. Nyt leiri on pystyssä n. 150 m merenlahtea korkeammalla, kauniissa laaksossa. Kolme telttaa vieri vieressä ja karhulanka koko komeuden ympärillä. Keitin pöhisee ja maukas makaroonijauhelihamössö porisee. Nyt on päivän tähtihetki käsillä. Huomenna edessä on tiukkaa nousua, mutta se on sitten sitä... PS: Pikku yksityiskohtana voidaan mainita että Fjällpulkenin suksenpohjamuovilla terästetyn ahkion nopeusennätys on nyt sitten 29 km/h, sitä tuskin tullaan hetkeen rikkomaan...
02.04.2007 Päivän aloitus oli tyly, ensimmäiset neljä vetoa (50 min + 10 min tauko) kokoajan nousua. Kaikkiaan ensimmäisten hieman reippaan neljän tunnin aikana kiivettiin miltei 500 pystymetriä, siinä hiki lensi ja reidet huusi leipää. Muutama hieman jyrkempikin pätkä reitille mahtui, ahkio ei enää liikkunutkaan yhden miehen vetämänä, vaan yhden hinatessa 1-4 miestä oli työntöapuna, jotta kaikki ahkiot saatiin mäkeä ylöspäin. No pitkäkin mäki loppuu joskus, niin myös tällä kertaa. Lounastauolla totesimme maistuvan muusin (joka muuten juodaan suoraan termoksesta) siemailun ohessa, että nyt siirrytään alamäkeen. Alamäki oli paljon loivempaa kuin viimeksi eikä erikoisia hasardisuorituksia nähty lainkaan, no parempi niin, eilisten rikkoutuneiden kamojen korjailuun kului melkoinen tovi. ![]() Jo hieman ennen ruokataukoa alkoi tuuli kerätä voimia, ja kun täällä tuulee, sen kyllä huomaa. Pohjoisesta alkoi puhaltaa oikein miehekkäästi, Silva tuulimittari näytti keskimääräiseksi tuuleksi 6 m/s ja puuskissa liki 10 m/s. Alamäen jatkuessa tuulikin tuntui kokoajan voimistuvan, keli alkoi olla paikoitellen jo melko raju. Käsiin piti kaivaa lisää hanskoja ja huppu kiristää tiukasti päähän. Alamäessä tuuli kuljetti välillä lunta sellaisia määriä, että näkyväisyys putosi muutamaan metriin. Alastulo olikin välillä melkoista horjumista, kun ahkio vikuroi selän takana, näkyväisyys on nollassa ja hanki on täynnä mitä erilaisimpia dyynejä. No alas selvittiin tälläkin kertaa... Viimeisen puristuksen aikana hiihdettiin Gipsdalenin pohjaa kohti koillista, matkalle osui lähinnä hyvin möykkyistä lunta, mutta olipa aivan lopussa myös mukava pikku yllätys. Jäävirran alapäähän kerääntynyt järvi, tosin perinteisestä suomalaisesta järvestä se erosi melkoisesti, se nimittäin oli kokoajan kallellaan johonkin suuntaan. Oli siinä taiteilemista suksilla, skinit pohjissa. Välillä tosin liikuttiin taaksepäin kun tuuli nappasi kiinni ahkiosta eikä hiihtäjällä ollut muuta mahdollisuutta kuin matkustaa mukana. Leiriin saapuminen pisti hieman ajattelemisen aihetta, tuuli puhalsi puuskissa jo n. 15 m/s ja lunta oli ilma sakeana. Telttojen pystyttämisessä piti olla tarkkana, jota mitään ei päässyt karkuun, eikä teltta napannut ilmaan alleen ja siirtynyt laakson toiseen päähän. Rullalle käärityn teltan tuulenpuoleinen pää kiinni suksilla maahan ja sitten käärö laitetaan varovasti levälleen. Kyllähän se sujui, niin kuin asiaa oli harjoiteltu. Pieni lumenlapiointi teltan myrskyliepeille ja tuulimuurin rakennus tuulenpuoleiseen päätyyn, ja oli aika siirtyä teltan kodikkaaseen lämpöön. Telttaelämään alkaa pikkuhiljaa löytyä jonkinlaiset kunnon rutiinit, ja ruoka näyttää taas olevan yhteä herkullista makaronin jauheliha mössöä, joten mikäs tässä on nautiskellessa reippaan hiihtopäivän jälkeen. PS: Eiliset päivitykset tulee vasta tänään (toivottavasti), sillä eilisessä leirissä ei saatu satelliittipuhelimen datansiirtoa jostain syystä toimimaan kunnolla, vaan yhteys katkesi aina liian aikaisin.
03.04.2007 Päivä alkoi jo melko reippaan tuulen vallitessa, mutta päivän aikana se yltyi jo myrskyksi. Muutenkin koko päivän teema oli melko yksitoikkoinen, nousua, ja taas lisää nousua. Eli ensimmäiset 6,5 tuntia hiihdimme ylämäkeen näkyvyyden pudotessa välillä alle metriin ja kovan tuulen piiskatessa vasten kasvoja, todellinen Arktinen myrsky. Mäkeä siis riitti, välillä se tosin muuttui niin jyrkäksi että ahkioita jouduttiin taluttamaan porukalla ylös. Jossain päivän aikana yksi ahkio taisi jo saada lisänimen rahtilaiva... ![]() Aina kun mäki näytti loppuvan, olikin kyseessä vain harha, ja taas uusi kinkama odotti taltuttajiansa, mutta loppuuhan se pitkäkin mäki joskus, niin myös tämä koko päivän kestänyt kipuaminen. Laskuosuuden ilot vaan jäivät lyhytaikaiseksi, kun yhdestä suksesta hajosi side, ja pääsimme alamäkeen vain pari kilometriä. Sitten Pete katsoi viisaammaksi pistää leirin pystyyn, sillä myrsky tuntui voimistuman, ja rikkinäisellä siteellä matkanteko sen kun hidastui. Leirin pystytys olikin sitten melkoista akrobatiaa, kun myrsky yritti repiä teltat pystyttäjien käsistä oikein todenteolla. Eikä homma helpottanut vielä kun teltat oli pystyssä. Kaikille teltan liepeille piti lapioida kunnon lumikinokset, jotta teltat pysyisivät paikallaan, jos vaikka tuuli vielä voimistuisi. Nyt istumme teltan lämmössä ja ihmettelemme myrskyn huumaavaa meteliä, sekä joka paikkaan tunkevaa lunta. Kaikki kamat on nyt todella märkiä. Eikä päivän ongelmat loppuneen vielä siihen. Ahkiota myrskyssä purettaessa osui nenään reipas bensantuoksu, yksi ahkiossa olleista 5 litran bensakannuista oli vuotanut yli puolet sisällöstään ahkioon. Siitä oli saanut oman osansa myös ruokakassi, jonka lopulliset vauriot ovat vielä selvityksen alla. Mutta tämänhetkisen käsityksen mukaan sekä bensaa että ruokaa on retkikunnalla riittävästi, joten ei syytä huoleen. Myrskyä pitämässä, Svalbard retkikunta.
4.4.2006 Yöllä keli vaan koveni, olimme myrskyn keskellä. Muutamaa tarkistusheräämistä lukuun ottamatta vietimme mukavan yön teltan paukkeesta ja lumen ropinasta huolimatta. Aamun valjetessa oli sitten pakko sonnustautua täyteen taisteluvarustukseen, jotta nenänsä uskalsi työntää teltan ulkopuolelle. Ulkona nimittäin vihmoi todellinen Arktinen myrsky, jolle liki 100 kiloinen seikkailija tuntui olevan kevyttä kamaa. Vanha sanalasku minkäs tuuli kivelle mahtaa, alkoi lähinnä huvittaa, tämä tuuli liikutti kiviäkin saati sitten heppoisia seikkailijoita. Lapio käteen ja telttaa etsimään. Siinäpä ensimmäisen aamutunnin ohjelma. Tuulensuunta oli yön aikana kääntynyt n. 30 astetta ja puski nyt täydellä voimalla telttamme seinään. No kaikki tunnelissa nukkuneet tietävät että se ei ole paras mahdollinen suunta tuulelle. Koko teltan siirtäminen oli tässä kelissä mahdoton ajatus, siispä tyydyimme vain lisäämään ankkureita tuulenpuolelle ja kiristämään telttaa entistä tiukemmalle. Toki ennen sitä jouduimme siirtämään muutaman kuution lunta pois teltan päältä. Mutta nyt on taas teltta ryhdissään... antaa tuulla vaan. ![]() Illan päivityksen jälkeen pidimme vielä pienen palaverin, jäätilanne on aiheuttanut meille lisää kilometrejä ja varsinkin nousumetrejä, siksi emme ole aivan siellä missä alun perin kaavailimme olevamme, vaikka olemme hiihtäneen pitkiä ja tuloksekkaita päiviä. Illan suunnitelmissa uudeksi tähtäimeksi käännettiin 79 aste ja Newtontoppen. Siihen suuntaan pystymme liikkumaan kokoajan jäätiköillä pysyen, eli nousut eivät pitäisi olla niin äkkijyrkkiä kuin alkumatkalla, mutta sitäkin pidempiä. Tosin tämän päivän pakolliset päiväunet laittavat tuonkin suunnitelman taas tutkiskelun alle, mutta sellaista tämä Arktinen retkeily on, mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmaa. Jos (ja toivottavasti kun) keli tästä iltaa myöten hellittää, siirrymme yöhiihtoon, onhan nyt tullut lepäiltyä leirissä jo liki vuorokausi. Päiväunet tuntuivat maistuvan, mutta raja se tuntuu olevan makuupussielämälläkin, kohta aletaan kokata aamupalaa, kun aamulla se unohtui. Silloin oli muutakin ajateltavaa. Mutta eipä tässä kummempia, miehet ja teltat ovat kunnossa, joskin kaikki kamat on täynnä lunta ja kosteina, mutta ei hätää. Seuraava päivitys tulee joskus huomenna, varsinkin tuo yöhiihto saattaa sotkea aikataulut pahastikin, tai sitten se tulee jo paljon aikaisemmin, jos tämä kelin odottelu jatkuu... Ai niin pikku yksityiskohta, josta tuossa hetki sitten Samin kanssa keskusteltiin. "Tuntuuko susta että lumi allamme tärisee?" Todellakin tuuli on niin kova että se heiluttelee telttaa oikein urakalla, saaden jopa allamme olevan kankaan liikkumaan ja aiheuttamaan tuon tärinän. Näin me tuossa kahteen pekkaan asia ratkaistiin. Samalla tuli myös mieleen millaisille keleille nämä Hilleberg-telttojen kestorajat asettuvat? Myrskyisin päiväunin, Svalbard retkikunta.
5.4.2006 Aamulla tuuli sen kun pauhasi, mutta jo illalla oli sovittu aikaistetusta lähdöstä, eli herätyskellon soidessa klo 5, ei auttanut kuin alkaa jo rutiineiksi muodostuneet aamutoimet. Keitin pöhiseen ja vesiä lämpiään, sitten ekasta kuumasta vedestä aamukaakaot / kahvit jotta päivä lähtee käyntiin. Seuraavista lämpimistä vesistä alettiinkin sitten värkkäillä mansikkasoppaa (hieman liian laihaa kiisseliä) ja nauttia sitä myslien kera. Siinä syömisen lomassa sulateltiin lisää vettä lumesta, jotta saadaan kaikkiin termareihin kuumia juotavia päiväksi. Siinähän se aamun parituntinen mukavasti vierähtikin, ja oli aika rynnistää ulos teltasta ahkiota pakkaamaan ja telttaa purkamaan. Aamun tuuli teki myös teltan purkamisesta melkoisen operaation, tuuli kun yritti varastaa meiltä teltan heti kun käsi jostain kulmasta irtosi. No teltta saatiin jällen kerran kunnialla rullalle, emme siis pakkaa telttaa perinteisesti pussiinsa, vaan teemme siitä koko teltan levyisen kääretortun ahkion päälle, joka on sitten helppo ja nopea aukaista, vaikka vähän reilummassakin kelissä. ![]() Hiihto lähti joutuisasti käyntiin, kiitos pienen alamäen ja hieman viluisen kropan, heti ensimmäisellä vedolle (50 min + 10 min tauko) edettiin mukavat kolme kilometriä, tosin siitä saa laskea suurimman ansion loivalle alamäelle. Sitten alkoikin loputon nousu, jota kesti koko päivän, ja joka jatkuu taas huomenna. Melko yksitoikkoista tämä touhu, kiivetään, kiivetään ja kiivetään lisää. Mikäs siinä olisi kiivetessä jos aurinko paistaisi ja maisemia olisi kiva ihailla, mutta kun ei. Näkyväisyys oli koko päivän aivan onneton ja auringosta ei ollut kuin pieni pilkahdus iltapäivällä, sekin reippan pilviverhon takaa. Maisemat olisivat kartan mukaan olleet ihan komeat, olemmehan nousemassa jäävirtaa pitkin yläjäätikölle, mutta niiden ihailuun ei tällä kertaa ollut mahdollisuutta, harmi. Jossain vaiheessa jäästä pisti esiin yksittäinen kivenkärki, joka näytti olevan n. 15 minuutin hiihdon päässä, itse asiassa tuota kalliomuodostelmaa kohti hiihdettiin seuraavat 2,5 tuntia, niin ne etäisyydet valehtelee. Välillä jäätiköllä railojen seassa hiihtäessämme iski kunnon puhuri vasten kasvoja, ja koko miestä. Siinä tuntui olevan liki satakiloinen mies ja ahkio melko kevyttä heiluteltavaa, tuuli meinasi viedä miehen mennessään. Railoista selvittiin kunnialla, ne olivat niin täynnä lunta, että edes minkäänlaista vaaraa niistä ei retkikunnallemme ilmaantunut. Muutenkin koko päivän filis oli vähän piiloudu hupun sisälle yhä syvemmälle, ja pidä paha tuuli sudenkarvareunuksen ulkopuolella. Kiitos muuten tässä yhteydessä Kimmolle, kyllä on sudenkarvat olleet todella tarpeeseen. Kokonaisuudessaan päivän hiihto oli onnistunut, matkaa kertyi keliin ja jatkuvaan ylämäkeen nähden oikeinkin mukavasti, eli jos mitään pahoja vastoinkäymisiä ei matkalle satu on Newtontoppenin valloitus hyvin todennäköistä. Aikaa pohjoiseen hiihtämiseen on vielä kaksi päivää, sitten pitää suksenkärjet kääntää kohti etelää ja sivistystä. Leirin rakensimme tänne johonkin keskelle jäätikköä, koska näkyväisyys on mitä on pystymme parhaiten määrittämän sijaintimme GPS:n avulla. Mutta samapa tuo missä ollaan, huomenaamulla suunta on joka tapauksessa kohti pohjoista ja ylämäkeä. Svalbard 2006 retkikunta toivottaa onnea ja suotuisia tuulia Vesan ja Eeron yritykselle hiihtää Grönlannin halki (rannalta rannalle). Muistakaa, puolivälistä alkaa pitkä alamäki kohti merta. Kirkkaita loppupäiviä toivoen, Svalbard retkikunta.
6.4.2006 Aamulla kaivoimme leiriä hangesta melkoisen tovin, sillä yön lumisade ja tuuli olivat haudanneet leirimme osittain liki metrin syvyyteen. Arktinen tuuli pyyhki ylitsemme ja pakkasmittari näytti -11 astetta kun keräsimme kamojamme seuraavaa ylämäkipäivää ajatellen. Edellisen illan aikana oli osa porukasta jo alkanut optimoimaan ahkioidensa painoja ja mm. epätodellinen vaihtokauppa litran rommipullo yhteen tupakka-askiin näki päivänvalon, no tuossa kaupassa molemmat lienevät voittajia, omalla tavallaan. ![]() Aamun vedot lähtivät liikkeelle tavalliseen tapaansa, miehiä jonoon ja kohti loputonta ylämäkeä. Matka taittui ja nousumetrejä kertyi, minulla tosin meno oli jostain syystä melko nihkeää. Syke ei noussut ja voimatkin olivat poissa, toivottavasti ei vain ole iskemässä flunssa. Vetoja tuli kerättyä kaikkiaan 7, joista jossain viidennen tai kuudennen kohdalla havahdutti outo valoilmiö, aurinko pilkisti pilven takaa sen verran että muutama "aurinkokin paistoi" valokuva saatiin otettua ja aurinkolasit piti kaivaa ahkion kätköistä. Kun tuulikin samalla tyyntyi, muuttui keli oikein leppoisaksi näille leveysasteille. Siinä taukoa, jälleen kerran, viettäessämme, ja ties monettako Mars-patukkaa mutustellessamme alkoi Harri jo ihmetellä eikö tällä saarella ole muuta kuin ylämäkiä, no siihen Pete (Vuorenmaa) totes että tää on ikuisen ylämäen saari... Tosin muutamaa vetoa myöhemmin kun alamäki (tai ainakin tasainen) lopulta alkoi, joutui Pete (V) jo ehdottelemaan että tähän pitäisi kyllä Sysselmanin pystyttää ajoneuvolla ajo kielletty -merkki, sillä eihän ikuisen ylämäen saarella nyt saa alamäkeä olla. Päivän vedot tuli tehtyä, ja leiri pystytettyä, nyt jo täysin tyynessä säässä, on se vaan hienoa kuunnella hiljaisuutta, kun telttakankaat eivät kokoajan pauku korvanjuuressa. Keli on asettunut muutenkin sinne -12 asteen tuntumaan, ja näkyväisyys tuntuu paranevan kokoajan. Ensiyöstä tulee varmasti kylmä, mutta toivottavasti tuuleton. Se nimittäin lupaisi pikkuhiljaa parempaa keliä huomiselle Newtontoppenin lähestymiselle, ja illan mahdolliselle huiputusyritykselle. Eli mikäli meistä ei huomen illalla kuulu mitään, olemme todennäköisesti könyämässä ylös Newtontoppenille, emmekä suinkaan jääkarhun hiukopalana. Huomenna huipulle? Mutta 79 astetta kerätään ainakin plakkariin, se on varma..... (jos keli suo ;-))
7.4.2007 Tänään suunta ja määränpää oli harvinaisen selvä. 79 astetta pohjoista leveyttä olisi näin ohjelmassa, vaikka sitten pää kainalossa. Matka alkoikin sujua tutulla ylämäkivaihteella, jo turhankin tutuksi tulleessa säässä. Reipasta itätuulta ja näkyvyys ihan nollassa. No vedot etenivät tasaiseen tahtiin, ilman suurempia keskusteluja. ![]() Pientä esimakua tulevista päivistä satiin kun Keplerbreenin paikkeilla saimme suksenkärjet hetkeksi jopa alamäkeen. Telluosastomme päätti heti testailla käännöksistä jaloimpia, ja täytyy myöntää että yllättävän helposti tellukäännös sujui 25 cm pehmeässä lumessa, liki 100 kiloinen ahkio peesissä. Ruokatauolla Pete (M) sitten kaivoin GPS:n taskustaan ja totesi, Newtontoppenin ABC:hen on matkaa hieman yli 6 km, ja siinä samoilla paikkeilla ylitämme myös 79 asteen rajapyykin. Sitten alkoikin hillitön GPS:n tuijotus jokaisella pysähdyksellä, ensin n. 4 minuuttia, sitten 2,5 minuuttia ja lopulta vain 1,2 minuuttia (eli n. 1,5 km). Mutta tuo viimeinen kilsa olikin sitten tiukkaa nousua. Ei antautunut 79 astetta helpolla, mutta kyllä hyvältä tuntui kiertää Peten (M) hankeen lyömä sondi vastapäivään ja todeta että tästä lähin tämä ahkio liikkuu vain etelään. Tuo toisaalta täysin merkityksetön piste, on hetkittäin saanut melkoiset mittasuhteet, mutta niin se vaan on että on oltava joku kongreettinen päämäärä, joku piste jota kohti on pyristeltävä. Ja jonka saavuttamisesta voi sitten olla ylpeä. Huomen aamulla on sitten seuraavan tavoitteen vuoro, kun suksenkärjet suunnataan (tällä kertaa ilman ahkiota) kohti Newtontoppenin huippua. Toivottavasti näkyvyys on parempi kuin pojilla viimevuonna, jotta Jari ja Harri pääsevät nauttimaan myös hiellä ansaituista vertikaalimetreistä täysin siemauksin. 79 asteen leirissä on tunnelmaa, tämä kannattaa kokea ihan itse...
8.4.2007 Aamun ensimmäinen hiihto oli Newtontoppenille, leiristä lähdettiin aamu yhdeksän aikaan tamppaamaan loivaa ylämäkeä Newtontoppenin taakse, sillä helpoin, ja tässä säässä ainoa mahdollinen nousureitti hupulle vie sitä kautta. Muutaman kerran rinteen juurta hinkatessamme, näimme jopa Newtonin rinteet. Kurut olivat komean näköisiä ja lumikin tuntui olevan passelia, kun vain näkisi nenäänsä pidemmälle. Kiipesimme huipulle suksilla skinnaten loivaa jäätikkörinnettä. Näkyvyys huononi huononemistaan, ja minkäänlaista näköhavaintoa huipusta ei pystynyt tekemään. Oli taas kerran pakko kaivaa GPS taskusta ja suunnistaa sen avulla huipulle. ![]() Hetken huipulla ihmeteltyämme, kaakaota Mars-patukalla höystettynä siemailtuamme ja perinteiset huiputuskuvat otettuamme, ilma kirkastui juuri sen verran että saatoimme uskoa olevamme huipulla, emmekä jossain rinteessä. Itse asiassa huipun itäpuolen komeat lumilipat ja uskomaton kuru valaistuivat sen verran, että saattoi usko olevansa oikealla vuorella, eikä millään tunturilla. Alaspäin tulo oli suurista suunnitelmista huolimatta melkoista matelua. Koko porukka seurasi kärkimiestä, joka GPS tuijottaen yritti löytää saman turvallisen reitin alas, mitä oltiin noustukkin. Muutamassa kohdassa oli pakko antaa porukan karata, ja odottaa etki, jotta pääsi tekemään muutamia tyyliteltyjä tellukäännöksiä, neitseellisessä 25 cm lumessa. Lasku oli äärimmäisen varovaista, sillä näkyväisyys oli vain muutamia kymmeniä metrejä, ja valo aivan kontrastitonta, siis lähinnä suksituntumalla laskemista. Leiriin tulo omi oma jännitysnäytelmänsä, keli nimittäin huononi entisestään. Perinteisillä suunnistusmenetelmillä olisi siinä kelissä saattanut usko loppua, mutta onneksi lahjomattomat satelliitit johdattivat kolmen orpona nököttävän teltan luo. Tunnin ruokatauko ja sitten leirin purku. Tavoitteenamme oli nimittäin edetä vielä päivän päätteeksi ainakin pari vetoa kohti sivistystä. Onhan menossa jo reissumme kahdeksas päivä, eikä aikataulu kestäisi esim. kahden telttapäivän viettämistä. Nuo telttapäivät vaan voivat olla todellisuutta, mikäli keli äityy oikein pahaksi. Iltapäivän vedot sujuivatkin totuttuun tapaan, joskin luvatun ikuisen alamäen sijasta kiivettiin muutama tiukka nousu. Sekä löydettiin ahkioiden kaatopaikka. Tuossa sivurinteessä retkikuntamme kuudesta ahkiosta neljä kaatui, parhaat jopa 5 tai 6 kertaa muutaman kymmenen metrin matkalla, ei enää noin tiukkoja sivurinteitä, toivottavasti. Nyt siis hiihdämme reippaita päiviä 3 tai 4, jotta olemme ensi viikon lauantaina varmasti sovitusssa kohtaamispaikassa. Löysäillään sitten loppupäivinä, tai lasketaan kuruja (jos näkyvyyttä löytyy) tai käydään vaikka heittämässä pieni lisälenkki... Tärkeintä kuitenkin on että pääsemme täältä sääherkältä yläjäätiköltä reippaasti kohti merta ja sivistystä. Kiitos saamastamme postista, niitä on ollut mukava lukea... Edessämme on loputon alamäki mereen ja silti joka vedolla mennään ylämäkeen...
9.4.2007 Mikään ei ole oikeastaan muuttunut sitten eilisen. Keli on edelleen täysin tukossa, ja tuuli puhkuu idästä melkoisella voimalla. Myöskin loputon alamäki tuntuu edelleen odotuttavan itseään, tänäänkin on suurista lupauksista huolimatta kiivetty taas miltei 800 metriä (pystysuoraan). ![]() Heti aamulla sovittiin että tänään vedetään sitten täydet 8 vetoa, jotta varmistetaan aikataulun mukainen saapuminen Fredheimiin, muuttuu keli millaiseksi tahansa. Ensimmäiset vedot lähtivätkin lupaavasti käyntiin, oli jopa pientä alamäkeä ja muutamia tasaisia pätkiä, mutta sitten saaren kirous iski taas päällemme ja alkoi loputon nousu. No ainoa hyvä puoli tässä nousussa oli että se vei meidät koko jäätikköalueen korkeimmalle kohdalle, eli tästä eteenpäin välillä on pakostikin oltava alamäkeä ;-)) Jossain puolenpäivän tienoilla saimme hiihdellä pätkän aivan tasaista jäälakeutta, tuli jotenkin mieleen harjoitusreissumme Näsijärvelle. Tosin ainoa ero oli että tuollaisella tuulella ei kai kellään olisi tullut mieleenkään lähteä Nässylle, vaan todennäköisempi vaihtoehto olisi ollut joku metsänsuojainen lenkki ja äkkiä kotiin takkatulen ääreen. No meillä ei oikein ollut vaihtoehtoja, sillä takkatulen lämpöön tästä alkaa jo pikkuhiljaa mieli halajaan, ja ainoa tie sinne on hiihtää etelään, kelistä välittämättä. Jossain maittavan lounaan jälkeen pidetyllä normaalitauolla alkoi juttu Pete-landiasta alkaa elää omaa elämäänsä. Välillä sitä oltiin perustamassa niille jalansijoille, keskelle Lovosovfonnan jäälakeutta, mutta ehdotettiin sen sijaintipaikaksi myös Grönlannin hylättyjä tutka-asemia esim. Dye 2:sta. Pääasia keskustelussa tuntui kuitenkin olevan että ko. paikassa olisi äärimmäiset keliolosuhteet, veroprosenttina pyöreä nolla, ja että turistien houkuttelemiseksi pitäisi jostain saada iso kasa käteistä... No aika näyttää.... Päivän kahdeksanteen vetoon lähdimme kuin hurmioissa, olihan jo kaikille selvää että uusi ennätyspäivä oli tuloillaan, pientä arvailua jopa käytiin koko päivän kilsamäärästä. Sovittiin vielä että viimeinen veto tehdään hieman normaalia rauhallisemmalla tahdilla, jotta päivän aikana hankittu hiki hieman haihtuu ennen leirin pystyttämistä. Kaikki siis näytti ennätystehtailun kannalta täydelliseltä. Mutta sitten keskeltä lumilakeutta näkyi kolme hahmoa. Hetken aikaa silmiämme hierottuamme totesimme ne kolmeksi kiirunaksi. Mitä ihmettä kiirunat tekevät täällä keskellä "ei mitään". Sitä siinä pohtiessamme totesimme että jos kiirunat, joilla nyt kuitenkin on siivet, ovat päättäneet asettua näille sijoille asumaan, sopii se asuinpaikaksi myös meille. Joten ei kun teltanpystytykselle ja asettumaan taloksi. Tällä hetkellä ruoka porisee ja teltta paukkuu, joka paikan ollessa täynnä kuivumassa olevia vaatteita, on siis hyvinkin kodikas olo. Hieman kun vielä vaatteet kuivuu päällä ja teltan lämpötila nousee, niin johan on taas kotoisaa. Takkatulen lämpöä odotellessa.
10.4.2006 Nyt se alamäki sitten alkoi... Tosin ainoat todisteen siitä antoi GPS ja FRWD-data, hiihtäessä sitä ei huomannut, siitä piti huolen jo useiden päivien ajan tasaisesti lisääntynyt pehmeä lumi. Aikaisempina päivinä se vaan on jäänyt jotenkin huomioimatta, kun kaikki energia on mennyt tuulen kanssa taisteluun. Mutta tänään kun aamulla pakattiin leiriä oli ihmeen tyyntä. Vain pientä puhallusta idästä. Päivän aikana sekin vähä tuulen vire katosi ja hiihdimme ensimmäistä kertaa koko reissulla lähes tyynessä. Ihmeellinen tunne, kun koko aikaa ei tarvitse olla valppaana seuraavan puuskan varalta. Siinä tuulen hävitessä ajatukset kääntyivät tuohon lumeen, jota tosiaankin on kertynyt paikkapaikoin jo yli 30 cm. Kun sitä ahkiolla jyrää saa aikaiseksi sellaisen miltei 20 cm syvän uran. ![]() Syvän lumen tallaamista pääsi kaikki kokeilemaan tasapuolisesti, sillä tänään näkyvyyden parannuttua kaikki pääsivät kokeilemaan aura-auton hommia, muiden seuratessa jo hieman tamppaantuneemalla uralla. Kun ensimmäiseltä alkoi kone piiputtaan hän siirtyi ns. belgialaisen käännöksen tehden jonon edestä sivuun ja antoi seuraavalle tilaisuuden tehdä palveluksen koko porukalle, jääden itse jonon hännille odottamaan seuraavaa vetovuoroaan. Vetovuoron pituus riippui paljon maastonkohdasta, lumen määrästä sekä tietenkin auraajan sisukkuudesta. Kaikki hoitivat hommaa kiitettävästi, ainoat huomautukset taisivat tulla matkaan tehdyistä ylimääräisistä mutkista. Voin nimittäin vakuuttaa että mikään ei ole hankalampaa kuin hiihtää suoraan täysin ilman kiintopisteitä olevalla lumilakeudella, kun näkyvyyskin kokoajan vaihtelee muutamasta kymmenestä metristä joihinkin satoihin metreihin. Aina vetovuoronsa lopuksi oli kiva katsoa taakseen ja todeta millaisia mutkia sitä oli taas tullut tehtyä. Vain pari kertaa jouduttiin vetäjä opastamaan oikeaan suuntaan, kun matka alkoi liiaksi kääntyä vasemmalle tai oikealle. Kahdeksan vetoa, ja lukematon määrä belgialaisia sai meidän karavaanimme siirrettyä tänne, huomenna lienee luvassa samanmoisia maisemia, joskin iltapäivälle on jo luvassa huomattavampia alamäkiäkin. Toivottavasti lumen määrä ei lisäänny, jotta alamäistä pääsisi nauttimaan oikein laskemalla, eikä vain kahlaamalla. Sami kävi juuri hakemassa lisää bensaa keittimeen, ja totesi että ilma näyttää olevan paranemaan päin, huomenna on siis toiveita jo oikeasti nähdä maisemiakin. Toivossa on hyvä elää...
11.4.2006 Aamu alkoi siinä samassa maidossa kuin kaikki tähänastisetkin, tuuli vain loisti täydellisellä poissaolollaan. Ensimmäiset vedot puskettiin samaan tuttuun tyyliin Belgialaisia tehden 0-näkyvyydellä, mutta sitten jossain kolmannen vedon paikkeilla alkoi ensin aurinko pilkahdella pilvien lomasta, jostain jopa näkyi sinistä taivasta. Ja sitten koko maisema aukesi, oikealla alkoi näkyä komeita kermakakkuvuoria, samoin edessä pilkisti mahtavia lumihuippuja, eikä vasemman puolen maisemissakaan valittamista ollut. Oli se vaan piristävä kokemus kymmenen päivän hiihdon jälkeen taas nähdä muutakin kuin valkoista ja kaverin ahkionperä. Siinä pää pyöri ja silmät keräsivät talteen kaiken näkemänsä mahdollisimman nopeasti, sillä eihän tällainen näytelmä voisi kauaa jatkua, eihän... Myös kamerat lauloivat, sellaista sulkimen räpsettä ei ole kuultu koko 10 päivänä yhteensä, mitä nyt saatiin aikaiseksi vartissa. Kaikilla varmasti pääkopassa takoi, jos tämä on vain väliaikaista, ja kohta hiihdetään taas maidossa. Ruokatauolla jo hetken näyttikin siltä että meitä oli taas puijattu, mutta onneksi paikalle saapunut pilvi oli vain ohikulkumatkalla. Ja hetken päästä maisemat avautuivat jälleen. Vielä koskaan tällä reissulla ei ole ruokatauko kestänyt niin kauan, kaikki nauttivat herkullista muusiaan ahkion päällä istuen, aurinkolasit nokalla, kelistä nauttien. ![]() Kelin avautuminen oli muutenkin kuin maisemien kannalta enemmän kuin suotavaa, sillä olimme pikkuhiljaa hiihtämässä reissun pahimmalle railoalueelle, jossa näkeminen olisi myös turvallisuusasia. Siksi olikin mukava kurkkia mitä edessä tuleman pitää, ja mistä alla näkyvät railot turvallisesti kierrettäisiin. Vielä aamusella näkyvyydellä ainoa vaihtoehto olisi ollut mennä kompassi suunnalla läpi ja toivoa parasta. Railohässäkän nähtyämme ei pitkää neuvonpitoa reitinvalinnasta kaivattu, kellään ei ollut mitään isoja haluja lähteä ulkoiluttamaan ahkioitaan tuollaiseen railo härdelliin, siispä päätimme yhteistuumin että hiki tulee taas säästämään vaaratilanteilta, ja suksenkärjet kääntyi kohti ylämäkeä. Tavoitteenamme oli kiertää pahin railoalue turvalliselta näyttävää harjannetta pitkin, vaikka siitä kertyikin kiivettävää melkoinen määrä. Seuraavan vedon tauolla saimme vieraita, ensimmäiset ulkopuoliset sitten alkupäivien ohikiitävien kelkkasafarilaisten, ja itse asiassa ensimmäiset joiden kanssa juttelimme sitten ensimmäisen päivän. Kaksi Sysselmannin poliisia kaarsi kelkoillaan taukopaikallemme, kyselemään olimmeko nähneet kahta espanjalaista seikkailijaa, jotka olivat lähteneet maastoon ilman asianmukaisia lupia, ja ilmeisesti myös ilman pakollista pelastusvakuutusta. No koska meilläkään ei espanjalaisista ollut mitään tietoa, poliisit jatkoivat hetken jutustelun jälkeen matkaansa samaan suuntaan johon olimme menossa, eli pääsimme loppupäivän ajan hyödyntämään heidän kelkkauraansa. Samalla saimme myös tiedon että Tempelfjordenille on noussut yli 30 cm vettä, joten sinne ei ole mitään asiaa, saimme myös varteenotettavan vihjeen uudesta reitistä noutopaikallemme, mutta se selviää sitten parin päivän päästä. Kirkas keli tuo tullessaan myös kylmät yöt, nyt iltakymmeneltä ulkona on jo -17 C, saa nähdä paljonko alle 20 päästään, mutta ei hätää, makuupussissa kyllä tarkenee.
12.4.2006 Päivä alkoi eilisiltaan nähden erittäin masentavassa kelissä, illalla kaikki vielä näytti niin kirkkaalta, mutta itätuuli pilasi jälleen kerran näkyvyyden totaalisesti. Oli kuin olisi lyöty pussi päähän. Se muutos edellisiin huonon näkyvyyden päiviin toki oli, että isoja mäkiä ei päivän aikana pitänyt olla edessä, paitsi enintään alaspäin. Tosin ensimmäinen veto leiristä oli jo eilen katseltu olevan nouseva, mutta sen jälkeen pitikin olla pitkä lasku alas vuonolle. Huonolla näkyvyydellä hiihtelimme ennätysvauhtia eteenpäin, oheneva pehmeän lumen kerros ja mukavasti viettävä jäävirta saivat suksemme ja ahkiomme melkoiseen liukuun. Tosin koko päivä kului maisemia odotellessa, vain parin ohikiitävän hetken näimme sen verran ympärillemme, että pystyimme varmistamaan sijaintimme. ![]() Koko päivässä oli leppoinen fiilis, jota ei edes pureva itätuuli ja huono näkyvyys pystyneet karkottamaan. Pakkasta oli enää muutama aste, joten tauolta ei ollut kenelläkään oikein kiire eteenpäin, välillä Pete (M) joutui jo kyselemään, "mennäänkö sitä vain jäädäänkö tähän". Ajatukset olivat jo itse kullakin reissun loppumetreissä, laskeutumisessa Tempelfjordenille ja sitten kipuamisesta siltä viimeistä kertaa pois tällä reissulla. Joku siinä totesikin kun jäihin juuttunut laiva Tempelfjordenilla tuli ensimmäisen kerran näkyviin "ihan kuin kotiin tulisi". Tältä lahdelta lähdimme miltei pari viikkoa sitten kiipeämään ikuiselle jäälle, ja nyt olemme sitten takaisin samoilla alueilla. Ympyrä on sulkeutumassa, ja tämä reissu kääntymässä väkisin loppusuoralle. Huomenna on tiedossa rantojen kaluamista, sillä lahdelle on huhujen mukaan noussut jopa 30 cm vettä, ja mikäli hiihto etenee suurinpiirtein suunnitelmien mukaan on iltapäivällä vielä edessä viimeinen, mutta sitäkin isompi ja hikisempi kiipeäminen. Kyseessä on nimittäin se sama mäki vastakkaiseen suuntaan, jossa ensimmäisenä päivänä testasimme ahkioiden huippunopeuksia ja törmäyksenkestävyyttä. Nyt sitten pitää jollain vinssata pulkat tuo sama jyrkkä pätkä ylös. Miten se tapahtuu jää nähtäväksi, joko huomenna, tai viimeistään perjantaiaamuna. Karhulangat ovat vireessä ja ruoka porisee, taitaa tulla ennätyspitkät yöunet, jos vaan noi valkoiset karvaturrit eivät käy aiheuttamassa unenpuutetta.
13.4.2006 Karvaturreja ei yöllä näkynyt joten vietimme lämpimän ja erittäin kostean yön makuupusseissamme. Lämmin keli ja miltei tuuleton yö sai makuupussissa olijat hikoilemaan oikein urakalla, melkein kuin hiihtäessä. No silti aamulla väsytti ja oli mukamas kylmä kömpiä makuupussin kosteudesta (ja miksei myös lämmöstä). Päivän ohjelmana tulisi olemaan merenjäähiihtelyä ja lopussa yksi todella iso mäki, pois Tempelfjordenilta. Alkumatka sujui mukavasti loivaan alamäkeen jääkarhuja etsiskellessä, ei ollut karhuja, vaikka karhun näköisiä jäälohkareita maisemassa kyllä riitti. Sitten olikin märkä paluu arkeen. Saavuttuamme merenjäälle totesimme että huhut jäälle nousseesta vedestä pitivät ikävä kyllä paikkansa. Seuraavat kolme tuntia sitten rahnustimme eteenpäin nollaluistolla rantaviiva hipoen. Jo pienikin lumen kastuminen merivedellä tuntuu vievän kaiken luiston niin ahkiosta kuin varsinkin suksista. Välillä tuntui että noista lankuista ei ollut kuin haittaa, mutta hiihtämäänhän tänne on tultu. Hieman ennen lounasta törmäsimme meksikolaiseen kelkkaporukkaan, ja eikös vaan meidän sauhuosasto (jolta sauhut on ollut kortilla jo muutaman päivän) alkanut heti hieromaan kauppaa. Pienen keskustelun jälkeen eräs porukan nuorehko jäsen kävi luovuttamassa omasta askistaan osan hädänalaisen suomalaisretkikunnan käyttöön. Sauhutteluosaston ilmehän siitä kirkastui monta astetta, mutta paras oli vielä edessä. Jo kiitellessämme ja hyvää matkaa itse kullekin toivotellessamme, letkan viimeisenä ajanut hieman jo iäkkäämpi herrasmies ymmärsi sauhutiimimme ongelman, ja pisti poikien käteen täyden askin meksikolaista... Olisittepa nähneet poikien ilmeet siinä vaiheessa... Pienestä ne on elämänilot välillä kiinni. ![]() Lounas oli taas totuttuun tapaan muusia hyvin nestemäisessä muodossa suoraan termarista juotuna, hyvää oli jälleen kerran, miltähän tämä maistuisi kotioloissa, pitänee kokeilla joskus. Ja jälkiruuaksi oli toki urheilujuomaa ja valinnan mukaan Mars, Snickers tai Twix. Aivan kuten oppikirjoissa aina varoitetaan alkoi meillä heti ruoan jälkeen päivän tiukin urheilusuoritus. Edessä oli loppumatkan ainoa oikea nousu, merenrannasta noustaisiin aina 250 m korkeuteen. No tuohan nyt ei ole mitään, tulee helposti mieleen, mutta kun hinattavana on liki (tai jopa yli) 100 kiloinen ahkio, saa nousukin aivan eri mittasuhteet. Ensimmäiset 160 metriä kukin sai hoitaa parhaan taitonsa mukaan, mutta sitten tuli vastaan tuo jo ensimmäisenä päivänä alaspäin tullessa ongelmia aiheuttanut yli 25 asteinen pätkä. Siinä tarvittiin koko porukan yhteistyötä, hieman fysiikkaa, muutamaa mekaniikan lainalaisuutta ja 65 metriä kiipeilyköyttä. Rakensimme jyrkän kohdan yläpuolelle suksista ankkurin, jonka kautta sitten köysi kiersi rissaa apuna käyttäen, ja kun köyden toiseen päähän laitettiin ahkio ja toiseen pari miestä kävelemään alamäkeen, oli meillä käytössämme näppärä ahkiohissi. Jälleen kerran pieni päänkäyttö ja rutkasti hikeä sai aikaan halutun lopputuloksen, ja vajaan parin tunnin ähellyksen jälkeen oli kaikki ahkiot turvallisesti mäen jyrkimmän kohdan yläpuolella. Samoihin aikoihin kun pääsimme suojaisesta ja varsin lämpöisestä rinteestä pois, alkoi myös itätuuli muistuttaa olemassaolostaan, tuuli yltyi hetkittäin jopa myrskylukemiin kun väsyneinä, läpimärkinä ja kohta melko palelevina könysimme ensimmäiselle tarpeeksi tasaiselle paikalle, johon sitten teltat pystytimmekin. Tämän reissun toiseksi viimeinen telttaleiri saa siis olla tässä, melkein mäen päällä. Huomiseksi alkuverryttelyksi on sitten luvassa vielä pieni puristus ylöspäin. Telttojen noustua jo melkoisella rutiinilla, pidimme myrskyn kunniaksi pienen tilaisuuden pihalla, seisoimme ringissä ja termospullo kiersi kourasta toiseen. Oli ensimmäinen aika loppujuhlintaan, kaikki todelliset vastukset olivat nyt taakse jäänyttä elämää, edessä on enää loppusuora kohti noutopaikkaa. Ja kuten joku jo arvasi oli termospullossa Itävallasta suoraan Newtontoppenin kautta tälle paikalle kulkeutunutta kansallisjuomaa, hieman kuumalla teellä laimennettuna. Ja voin vakuuttaa että kyllä oli hieno aromi... Aamun starttia on hieman myöhäistetty, sillä jäljellä on vain vaivaiset 7 km hiihtoa. Ja kun bensaakin on vielä ylenmäärin on tänä iltana telttamme lähinnä sauna. Siitä pitää täysillä hönkivä MSR XGK huolen. Ja jotta paluu sivistykseen ei olisi sitten lauantaina liian jyrkkä etsimme myös jostain reppujen pohjilta MP3 -soittimet esille, tämäkin tarina päättyy Eppujen tunnettuakin tunnetumpien sanojen "nyt reppusi jupise.." tahdissa. Pitkästä perjantaista taitaakin tulla lyhyt, mutta ei se mitään...
14.4.2006 Pitkän perjantain pätkä on sitten hiihdetty, se ei mitään yllätyksiä tarjonnut, kuten odottaa sopikin. Alun pienen nousun jälkeen hiihtelimme kohtuutasaista kelkkauraa kohti Fredheimiä. Mutta osu matkalle onneksi yksi nousukin, reitti kävi heti alkumatkalla montun pohjalta, josta nousu vaati taas yhteisiä ponnisteluja, sen verran jyrkkä rinne oli. Loppumatka olikin sitten alamäkivoittoista laskettelua, joskin välillä kyseessä tuntui olevan enemmänkin skicross, kuin rauhallinen ahkiovaellus. Parhaimmillaan meitä oli nimittäin kolme rinnan kapeassa ja varsin viettävässä kelkkarännissä, no ilman haavereita siitäkin selvittiin. Fredheimiin saavuttuamme etsimme mukavan leiripaikan paikallisen moottoritien läheisyydestä, kelkkareitillä on välillä melkoista suhinaa, mutta nyt kun keitin puhisee korvan juuressa täydellä teholla, ei siitäkään tunnu paljon haittaa olevan. Ja yöksi tuo liikenne tuosta varmasti loppuu kokonaan. Naapureina meillä on joukko ranskalaisia, jotka ovat asuneet tässä samalla paikalla jo viikon teltoissa, ja tehneet päivittäin pieniä kävelyretkiä merenrannalle, ympäröiville vuorille ja läheisiin kuruihin. No voihan sen lomansa niinkin viettää. ![]() Paikkana tämä Fredheim on melko mielenkiintoinen, keskellä ei mitään seisoo yksinäinen mökki, kuin hylättynä merenrannalla. Rantahietikko on vaan hieman normaalia karkeampaa ja jäisempää kuin normaalisti. Maisemat tosin ovat huikaisevan komeat, tosin melko karut, mutta eipä ole kesäaikaankaan haittaa turistilaumoista eikä muista rantakohteiden lieveilmiöistä. Jotenkin tulee mieleen Sir Elvoodin hiljaisten värien "Viimeisellä rannalla" -biisi. Jussi (kielimiehenä) pirautti juuri hetki sitten Johanille, meidän kelkkakuskille ja yritti neuvotella parin tunnin aikaistusta noutoaikatauluun, mutta onnistui saamaan vain tunnin, sillä Johanilla oli aamusta kireitä, sukulaisvierailuja yms. Siinä joutaa kuusi hieman hieltä haisevaa vaeltajaa odottelemaan että ensin saadaan tärkeämmät asiat hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Mutta se tuntikin helpottaa meidän kiirettämme perillä Longyearbyenissä. Ohjelmassahan on ainakin ahkioiden pakkaus lentokuntoon, pitkä ja nautinnollinen suihku, kierros matkamuistomyymälässä (mikäli nyt sattuu olemaan auki pääsiäislauantaina) ja tietenkin jotain muuta ruokaa kuin makaroonia ja jauhelihaa. Viimeisen telttayön vietämme siis tässä jääkarhujen kulkureitin varrella ja huomenna sitten jo puhtaiden valkoisten lakanoiden välissä hotelli Basecampissä. Huominen iltapäivä saattaa olla niin tiivis että varsinaista raporttia ei ilmoille saada, mutta yhteenvetoa pukkaa sitten sunnuntaina kun teemme lentokenttäkuolemaa Oslon kentällä kuuden tunnin ajan. Tässä tunnin kuluessa on vielä iltakävely rannalla, jääkarhulankojen virittely ja sitten lämpöiseen, mutta jo melko kosteaan makuupussiin. 15.4.2007 Aamupäivällä paikallinen kelkkayrittäjä Johan kävi parin apurinsa kanssa hakemassa 6 miestä ahkioineen Fredheimista kohti sivistystä ja Longyearbyeniä. Parin tunnin kelkkapompotus katetussa reessä teki lopullisesti selväksi sen miksi olimme käyneet Newtontoppenilla hiihtäen emmekä turistina kelkan reessä. Tuo turistinpehmitys nimittäin kestää n. 8 tuntia suuntaansa, sitä meidän selkämme, takapuolemme ja erityisesti päämme ei olisi kestänyt. Ihmetyttää kun EU:ssa ollaan hirmuisen tarkkoja eläinkuljetusten suhteen, mutta kukaan ei tunnu valvovan missä olosuhteissa ihmisiä kuljetetaan... ;-)) Sivistykseen pääseminen aiheutti heti hirveän kiireen... Nyt äkkiä kauppaan, sillä se on auki vain tunnin... ja pitäisi varmaan jotain tuliaisiakin ostaa... kiire... kiire... Nyt jonotamme suihkuvuoroa ja sulostutamme muita hotellin asukkaita pari viikkoa muhineilla tuoksuillamme, respan tyttö tosin väitti että emme edes haise, koiravaljakolla maastossa olleisiin verrattuna. Taisi olla vain "hyvää asiakaspalvelua" Kohta siis suihkuun, sitten lopullinen kamojen välppäys ja illaksi on jo pöytä varattuna paikalliseen ravintolaan, kyllä tämä tästä. Huomenna on aikainen herätys, sillä lento lähtee jo klo 8 ja puolenyön tienoilla ollaankin sitten Pirkkalassa ja kotona omaisten sylissä. : Seuraavaan reissuun. teksti Jari Kaaja kuvat Jussi Hilden, Petri Mäkelä ja Petri Vuorenmaa |