Grönlannin jäätikön valloitus

Eskimot eivät liiemmin yrittäneet tutkia sisämaansa jäätikköä. Päinvastoin, he asuttivat sen pahoilla hengillään, ja pysyivät itse mahdollisuuksien mukaan kaukana sieltä. Sitten saapuivat eurooppalaiset. He nousivat jäätikölle, aluksi etsimään tietä viikinkien legendaariseen Österbygdeniin, sitten etsimään sieltä suojaisia laaksoja, neitseellisiä metsiä ja mahtavia kaivoksia ja lopulta muuten vain yrittämään sen ylitystä.  
 
 
 

ENSIMMÄISET YRITYKSET

Vuonna 1728 Claus Paarss lähetettiin Tanskasta Grönlantiin ja määrättiin "työtä ja vaivoja säästämättä, vaikeuksia ja vaaroja pelkäämättä tekemään kaikkensa jäätikön ylittämiseksi". Tarkoituksena oli samalla etsiä mahdollisia luonnonrikkauksia. Ensimmäinen yritys päättyi kahden tunnin vaelluksen jälkeen, kun Paarss miehineen ja hevosineen saapui valtavan railon reunalle. Seuraavana vuonna hän yritti uudelleen, tällä kertaa ilman hevosia. Kolme päivää hän kiipesi ylemmäs ja ylemmäs jäätikölle, mutta jäinen tyhjyys vain jatkui jatkumistaan, joten hän palasi lannistettuna takaisin.

Vuonna 1751 Lars Dalager, kauppias Paamiutista (Frederikshåb), innostui sisämaan ylityksestä erään grönlantilaisen kerrottua, että hän oli nähnyt Österbygdenin vuoret kaukana jäätikön takana. Aluksi matka sujui hyvin, sitten jää muuttui vähemmän sileäksi ja vähemmän tasaiseksi ja Dalagerin kengät osoittautuivat vähemmän toimiviksi jäätikköoloissa. Samalla ilma muuttui aina vain kylmemmäksi ja tuuli purevammaksi. Ennen takaisin kääntymistään hän kuitenkin näki etäällä lumesta vapaita vuorenhuippuja ja luuli tällöin näkevänsä itärannikon reunavuoret. Dalagerin matka kesti kaikkiaan alle viikon.

Koska jäätiköltä ei tuntunut löytyvän rikkauksia - sen sijaan löytyi epäinhimillistä kylmyyttä ja raivokkaita myrskyjä - ei seuraavaan sataan vuoteen löytynyt myöskään innokkaita tutkimusmatkaajia sitä tutkimaan. Sitten, 1800-luvun puolivälissä tohtori John Rae lähti jäätikön ylitykseen mielessään mahdollisuus lennätinlinjan rakentamisesta sen kautta ja hieman myöhemmin jäätikköä koetti valloittaa kuuluisa vuoristokiipeilijä Whymper. Molemmat yritykset jäivät yrityksiksi.

Heinäkuussa 1870 Adolf Erik Nordenskiöld teki ensimmäisen kahdesta matkastaan Grön-lannin jäätikölle. Mukana matkalla oli kasvitieteilijä Berggren ja kaksi eskimoa Nuukista, mistä matka alkoi. Jää kävi pian hankalakulkuiseksi ja seurueen piti hylätä kelkkansa ja pakata varusteensa selkäreppuihin. Eskimot kyllästyivät reppujen kantamiseen päivässä ja palasivat takaisin, mutta ruotsalaiset jatkoivat. Jatkoivat kunnes olivat tunkeutuneet 50 kilometrin päähän jäätikön reunasta ja nousseet noin 700 metrin korkeuteen.

Luutnantti Jensen Tanskan armeijasta lähetettiin tutkimaan sisämaan jäätikköä vuonna 1878. Hän lähti kaksi miestä seuranaan Paamiutista (Frederikshåb), seuraten Dalagerin aiemmin kulkemaa reittiä. Vaikeuksista huolimatta he pääsivät Dalagerin itärannikon vuoriksi luulemille nunatakeille. Näiden huipulta Jensen havaitsi uuden ryhmän vuoria kauempana idässä ja palasi vielä samana vuonna niitä tutkimaan. Nämäkin osoittautuivat ryhmäsi nunatakeja, joita nykyään nimitetään löytäjänsä mukaan. Ne sijaitsevat reilun 70 kilometrin päässä jäätikön reunasta.

Vuonna 1883 Nordenskiöld palasi Grönlantia tutkimaan. Mukanaan kymmenen miestä hän nousi jäätikölle Qasigiannguitin (Christianshåb) eteläpuolelta. Kahdeksantoista päivää he kulkivat ja taittoivat matkaa 115 kilometriä. Tähän kohtaan matkan pysäytti märkä, pehmeä lumi, johon sekä miehet että kelkat upposivat. Nordenskiöld lähetti kuitenkin eteenpäin kaksi mukana ollutta lappalaista, jotka suksineen pystyivät olosuhteista huolimatta matkaa taittamaan. Lappalaisten tehtävänä oli etsiä jään keskeltä suojaisaa, vehreää laaksoa ja kerätä näytteitä kaikista sieltä löytämistään kasveista. He etenivät vielä runsaat kaksisataa kilometriä, mutta koska suojaisan laakson sijasta löytyi pelkästään lunta ja jäätä, he kääntyivät takaisin. Kääntyessään he olivat jo edenneet yli puolet matkasta itärannikolle.

Robert Edwin Peary kävi ensimmäistä kertaa ottamassa mittaa Grönlannin jäätiköstä vuonna 1886. Tanskalainen Christian Maigaard mukanaan, hän tunkeutui parinsadan kilometrin matkan sisämahan Ilulissatin (Jakobshavn) pohjoispuolelta. Mutta ensimmäisellä yrityksellä ei Pearykään jäätikköä valloittanut.

ENSIMMÄISET YLITYKSET

Lopulta, loppukesällä 1888 Fridtjof Nansen ryhmineen valloitti jäätikön. Nansenin mukana hiihtivät Otto Sverdrup, Olaf Dietrichsen, Kristian Trana, Samuel Balto ja Ole Ravna. Nansen suunnitteli nousevansa jäätikölle Ammassalikin läheltä Sermilik-vuonosta ja kulkevansa sieltä Qasigiannguitiin. Suunnitelmat muuttuivat kuitenkin alkuunsa. Hankalan jäätilanteen takia retkikuntaa kuljettanut hylkeenpyyntialus ei päässyt maihin Ammassalikiin, joten Nansenin ryhmä jätti alukseen ja lähti veneiden avulla kohti rantaa. Rantaan he eivät kuitenkaan heti päässeet, vaan ajelehtivat jäät veivät heidät mukanaan kauas etelään. Neljätoista vuorokautta he ajelehtivat jäiden mukana ennen kuin saavuttivat rannan - nelisen sataa kilometriä aiottua etelämpänä. Nansen miehineen souti takaisin pohjoiseen Umivikiin saakka. Täältä he lopulta, elokuun puolivälissä nousivat jäätikölle ja suuntasivat kulkunsa länteen. Koska kesä oli jo kulunut pitkälle ja huomattava määrä ruoista huvennut pitkän merimatkan aikana, Nansen päätti pyrkiä Qasigiannguitin sijasta huomattavasti lähempänä sijaitsevaan Nuukiin. Syyskuun 24. päivänä miehet astelivat kuivan maan kivikoissa Ameralik-vuonon perukoilla; jäätikkö oli ylitetty.

Nansenin voitettua jäätikön ylityskilpailun, Robert Peary suuntasi mielenkiintonsa pohjoiseen, Grönlannin tutkimattomiin osiin. McCormickinlahdelta Qaanaaqin (Thule) lähettyviltä hän teki kaksi edestakaista koiravaljakkomatkaa koillisrannikolla sijaitsevan Independencevuonon seuduille. Ensimmäisellä matkalla vuonna 1892 Pearyn mukana kulki norjalainen Eivind Astrup ja toisella matkalla vuonna 1895 mukana olivat Matthew Henson ja Hugh Lee.

Vuonna 1910 tanskalaiset Ejnar Mikkelsen ja Iversen lähtivät kolme vuotta aiemmin tutkimusmatkallaan kuolleiden Mylius-Erichsenin, Höeg-Hagenin ja Jörgen Brönlundin jäljille. Tarkoituksena oli etsiä ryhmän mahdollisesti jälkeensä jättämiä tiedonantoja sekä miesten ruumiita ja päiväkirjoja. He lähtivät liikkeelle Shannon-saarelta, nousivat koiravaljakoineen jäätikölle ja kulkivat sen poikki Danmarkvuonolle. Täältä he löysivätkin Erichsenin jättämän selonteon omasta matkastaan. Kirjoituksesta kävi muun muassa ilmi se, että Pearyn kanaalia, väylää länsirannikolle, ei ole olemassa. Mikkelsenin ja Iversenin oli ollut tarkoitus käyttää juuri tätä kanaalia reittinään, joten uuden tiedon valossa heidän suunnitelmansa muuttuivat. Heikoista jäistä ja riistanpuutteesta huolimatta he onnistuivat kulkemaan pitkin rannikkoa takaisin Shannon-saarelle - vain havaitakseen, että heidän laivansa oli uponnut ja muut retkikunnan jäsenet pelastautuneet ohikulkevaan valaanpyyntialukseen. He viettivät kahdestaan autiolla rannikolla seuraavat lähes kaksi vuotta, kunnes heitä etsimään lähetetty laiva lopulta saapui paikalle.

Vuonna 1912 oli Grönlannin jäätiköllä suorastaan tungosta. Knud Rasmussen, yhdessä Peter Freuchenin ja kahden eskimon, Uvdluriarkin ja Inukitsorkin kanssa, lähti koiravaljakkomatkalle huhtikuun puolivälissä kauppa-asemaltaan Uummannaqista jäätikön ylitse saaren koillisrannikolle. Matkan tarkoituksena oli etsiä Mikkelsen ja Iversen, joista ei oltu tässä vaiheessa kuultu mitään pariin vuoteen ja joiden jo pelättiin kuolleen. Seitsemäntoista päivää myöhemmin ryhmä saapui Danmarkvuonon perukoille ja jatkoi matkaa sieltä pitkin merijäätä Independencevuonon päähän saakka. Täällä he lepäsivät ja metsästivät jonkin aikaa, ennen kuin nousivat takaisin ylös jäätikölle ja palasivat kotiinsa Uummannaqiin.

Samoihin aikoihin sveitsiläinen jäätikkötutkija Alfred de Quervain kulki ryhmineen Ilulissatista Ammassalikiin ja teki matkalla mittauksia lumen kerrostumisesta ja lämpötiloista.

Saman vuoden syksyllä Jens Peter Koch, Alfred Wegener, Larsen ja Vigfus nousivat jäätikölle Danmarkshavnin kohdalta ja talvehtivat siellä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun maajäätiköllä talvehdittiin. Seuraavan vuoden huhtikuussa miehet lähtivät yli tuhannen kilometrin matkalleen kohti länsirannikolla sijaitsevaa Uppernavikia. Vetojuhtina ryhmä käytti poikkeuksellisesti poneja, joista viimeinen kuoli juuri miesten saavutettua rannikon heinäkuun alussa.

Tämän jälkeen monet, lähinnä tieteellisesti suuntautuneet, retkikunnat kulkivat ja talvehtivat jäätiköllä: brittien Air Route Expedition 1930 - 1931, saksalaisten Greenland Expedition 1929 ja 1930 -1931, amerikkalaisten University of Michigan Expedition 1926 - 1931. Ehkä kuuluisin ja ainakin traagisin näistä oli Alfred Wegenerin johtama saksalaisryhmä. Ryhmä oli perustanut Eismitte-nimisen tutkimusaseman jäätikön keskelle leveyspiirille 71º. Huoltokuljetukset asemalle eivät kuitenkaan onnistuneet suunnitelmien mukaan, ja aseman ruokapulaa helpottaakseen Wegener yhdessä Rasmus Willemsenin kanssa lähti marraskuun alussa kolmensadan kilometrin matkalle kohti rannikkoa. Seuraavana keväänä Wegener löydettiin puolimatkasta haudattuna, Willemseniä ei löydetty ikinä: hänen oletettiin Wegenerin haudattuaan päässeen rannikon läheisyyteen ja pudonneen täällä johonkin monista railoista.

SUOMALAISET JÄÄTIKÖN YLITTÄJÄT

Ensimmäinen suomalainen retkikunta kulki Grönlannin sisämaan jäätikön halki touko-kesäkuussa 1966. Retkikuntaan kuului viisi miestä: Erik Pihkala, Christer ja Peter Boucht, Viljo Haapala ja Eero Varonen. Miehet hiihtivät, varusteiden kuljetusta helpottamassa oli kolme valjakollista koiria. Matka alkoi Ammassalikista ja päättyi Kangerlussuaqiin, miesten muutettua matkalla suunnitelmaansa kulkea Qasigiannguitiin.

Seuraavat suomalaiset jäätikön valloittajat olivat Pentti Kronqvist ja Seppo Salomäki, jotka vuonna 1981 ylittivät jäätikön yhdessä norjalaisten kanssa. Vuonna 1993 Petter Reuter kulki halki jäätikön kansainvälisen retkikunnan mukana.

Viimeisin suomalaisvoimin toteutettu jäätikön ylitys tapahtui 1999 laskuvarjojääkärien toimesta. Ammassalikista Kangerlussuaqiin hiihtivät Kari Vainio, Erkki Holopainen, Harri Salmi, Heikki Jalava, Henrik B. Reims, Kari Suomela, Mikko Vermas ja Toni Vaartimo.

KIRJALLISUUTTA

PEKKA AHO: Retkikunta jääkauteen. Sanoma Osakeyhtiö 1966. Kertomus ensimmäisestä suomalaisvoimin tehdystä Grönlannin ylityksestä.

CHRISTER BOUCHT: Grönland tvärs. Schildts 1968 (Hiihtäen halki Grönlannin. Kirjayhtymä 1978). Toinen kertomus ensimmäisestä suomalaisten Grönlannin halki tekemästä matkasta.

PETER FREUCHEN: Min Grønlandske ungdom. Tanska 1936. (Nuoruuteni Grönlannissa. WSOY 1958). Mainio romaani, joka kertoo grönlantilaisesta elämästä ja elämäntavoista viime vuosisadan alkupuolella. Paljon tarinaa myös tutkimusmatkoista.

BERTRAND IMBERT: North Pole, South: Journeys to the Ends of the Earth. Harry N. Abrams Inc. 1992. Napa-alueiden valloituksen lyhyt historia.

JEANNETTE MIRSKY: To the Artctic! The University of Chicago Press 1970. (Ensimmäinen painos 1934) Pohjoisten alueiden tutkimisen historiaa kevyesti kerrottuna.

FRIDTJOF NANSEN: På ski over Grønland. Kristiania 1890. (Hiihtäen poikki Grönlannin. WSOY 1962). Kertomus Nansenin matkasta vuonna 1888.

KARI SUOMELA: Valkoinen horisontti. Poppicok 1999. Laskuvarjojääkärikillan Grönlannin halkihiihto sanoin ja kuvin.

RICHARD VAUGHAN: The Arctic, A History. Sutton Publishing 1994.