Svalbard 2005 Svalbard 2005

   In english

 Etusivu
 Retkikunta
 Päiväkirja
 Kuvagalleria
 Kartta
 Varusteet
 Sponsorit
 Radioraportit
 Svalbard
 Tutkimusmatkat
 Yhteystiedot
 Kauppa
 Linkit


Svalbard

NIMISTÖ

Svalbard-nimi on viikinkien aikoinaan antama. Se tarkoittaa "kylmää rantaa" tai "kylmärantaista maata". Nimi Spitsbergen, suomeksi "terävähuippuiset vuoret", taas on peräisin Willem Barentsilta, joka löysi saaret vuonna 1596. Nykyisin koko saariryhmän virallinen nimi on Svalbard ja nimellä Spitsbergen tarkoitetaan saariston pääsaarta. Jottei asia olisi turhan selkeä, Spitsbergen-sanan suomennoksella "Huippuvuoret", tarkoitetaan yleensä koko saariryhmää.

MAANTIEDE

Svalbardin saariryhmä sijaitsee Pohjoisella Jäämerellä, leveyspiirien 74° N ja 81° N ja pituuspiirien 10° E ja 35° E välillä. Etäisyys Norjan pohjoisrannikolta muuta saariryhmää selvästi etelämpänä sijaitsevalla saarelle, Bjørnøyalle (Karhusaari) on noin 450 km ja Spitsbergenin eteläkärkeen noin 660 km. Svalbardin pohjoisimmasta kolkasta matkaa Pohjoisnavalle on suunnilleen 1000 km. Saariston pituus (ilman Karhusaarta) pohjois-etelä-suunnassa on reilut 450 km. Svalbardin kokonaispinta-ala on 62 679 km2. Suurimmat saaret ovat Spitsbergen (lähes 2/3 koko saariston pinta-alasta), Nordaustlandet, Edgeøya, Barentsøya, Kvitøya, Prins Karls Forland, Kongsøya ja Bjørnøya.

Saaret koostuvat suurelta osin vuoristoisista alueista vuonoineen ja laaksoineen. Korkeimmat huiput ovat Newtontoppen (1717 m) ja Perriertoppen (1717 m). Maisema on jääkauden muovaamaa: jäätiköitä, siirtolohkareita ja pirstaleisia moreenipenkereitä. Jäätikköjokien mukanaan kuljettamat kivet, sora ja savi muodostavat laaksoihin kivikkoisia tasankoja ja rannikolle mutaisia suistoja. Alueella jääkausi on vielä voimissaan, sillä lähes 60% alueesta on jäätiköiden peitossa.

GEOLOGIA

Monipuolisen geologisen historiansa ja kauniiden muodostumiensa ansiosta Svalbardia on sanottu "geologien paratiisiksi". Saarilla onkin kerrostumia kaikilta geologisilta kausilta yli miljardi vuotta vanhoista prekambrisista nykyajan kvartäärikautisiin. Vanhimmat Spitsbergenin koillisosista löydetyt mineraalit on ajoitettu 3.2 miljardin vuoden ikäisiksi. On löydetty myös 600 miljoonaa vuotta vanhoja kivettyneitä moreeneja eli tilliittejä muinaisen jääkauden jäljiltä. Pitkän historiansa aikana suuret alueet saaristosta ovat olleet upoksissa pitkiä aikoja. Näille alueille kerrostuneisiin sedimentteihin on jäänyt paljon fossiileja, joista vanhimmat ovat yli 400 miljoonan vuoden ikäisiä primitiivisten kasvien ja kalojen jäänteitä. Nykyisen Barentsburgin läheltä on löytynyt 260 miljoonaa vuotta sitten astelleen dinosauruksen Iguanodonin valtavat jalanjäljet. Otuksen ei ole kuitenkaan tarvinnut palelluttaa jalkojaan kylmällä tundralla, koska saaristo on tuolloin sijainnut Välimeren leveysasteilla ja ilmasto on ollut huomattavasti nykyistä lämpimämpi. Tertiäärikauden alkuun (n. 60 miljoona vuotta sitten ) mennessä Svalbard oli liikkunut eteläisen Suomen korkeudelle ja koostui laajoista alangoista ja soista. Näiden soiden turpeesta muodostunutta hiiltä on viimeisten sadan vuoden aikana kaivettu takaisin maan pinnalle. Svalbardin nuorimmat kivet ovat vajaat 100 000 vuotta sitten Bockfjordenin seudulla purkautuneesta laavasta muodostuneita. Samalta alueelta löytyy nykyisinkin kuumia lähteitä.

ILMASTO

Svalbard on yksi maapallon pohjoisimmista maa-alueista. Sijaintiinsa nähden sen ilmasto on kuitenkin melko leuto, sillä Golf-virran pohjoinen haara kuljettaa lämmintä vettä Spitsbergenin länsirannikolle ja toisaalta vakituisesti alueen yli kulkevat matalapaineet imevät saarille lämmintä ilmaa etelästä. Saariston itärannikon ilmasto kylmempi, koska siellä Golf-virran sijasta vaikuttaa kylmä South Cape -virta. Vuoden keskilämpötila on Longyearbyenissä -4° C, vaihdellen tammi-maaliskuun -16° C ja heinä-elokuun +4° C välillä. Koko saariston kylmin mitattu lämpötila on -49.2° C (28.3.1917) Grønfjordenissa ja lämpimin +21.3° C (16.7.1979) Long-yearbyenissa. Sumua esiintyy kesäisin runsaasti ja vaikka ilmankosteus saattaakin hetkittäin olla suuri, sademäärä on vähäinen, noin 300 mm vuodessa. Laajat alueet Svalbardista voidaankin luokitella "arktiseksi aavikoksi".

Valaistusolosuhteet ovat Huippuvuorilla erittäin vaihtelevat. Longyerbyenin korkeudella keskiyön aurinko on nähtävissä huhtikuun 21. päivästä elokuun 21. päivään ja kaamos kestää lokakuun 28. päivästä helmikuun 14. päivään. Saariston pohjoisosissa 81. leveyspiirillä molemmat jaksot ovat vielä 18 vuorokautta pitempiä.

ELÄIMISTÖ

Huippuvuorilla on vain kaksi alkuperäistä maanisäkäslajia: naali ja svalbardinporo. Molemmat ovat levinneet laajoille alueille saarilla ja ovat suhteellisen runsaslukuisia. Jääkarhu luokitellaan merieläimeksi, koska se viettää lähes koko elämänsä meren jäällä. Svalbardin jääkarhukanta on suojelun ansiosta pikkuhiljaa kasvamassa ja tällä hetkellä sen koon arvellaan olevan noin 2500 yksilöä. Myös Huippuvuorten mursukanta on toipumassa 1700- ja 1800-lukujen liikametsästyksestä ja tällä hetkellä näitä jopa 2700-kiloisia pitkähampaita on saarilla parisen tuhatta. Hylkeitä on runsaasti: yleisin laji on norppa ja suurin partahylje. Saarilta löytyvät myös maailman pohjoisimmat kirjohylkeet ja kesäisin siellä vierailevat mm. grönlanninhylje ja kuplahylje. Kesäisin Svalbardin vesillä voi myös nähdä 11 eri valaslajin edustajia. Yleisin on maitovalas, tavallisia ovat lahtivalas, sillivalas ja miekkavalas. Aikoinaan runsaslukuinen grönlanninvalas sen sijaan on suojelusta huolimatta edelleen sukupuuton partaalla.

Saarilla on havaittu kaikkiaan 163 lintulajia, joista vajaat 30 pesii siellä säännöllisesti ja ainoastaan kiiruna viettää siellä talvetkin. Varsinaisia petolintuja (haukkoja ja pöllöjä) ei Svalbardissa muutamia satunnaisia vierailijoita lukuun ottamatta ole, vaan niiden tehtäviä hoitavat isolokki, merikihu ja isokihu. Pulmunen on kooltaan pienin linnuista ja ainoa varpuslintujen edustaja saarilla. Merilinnut ovat runsaslukuisia: eniten on pikkuruokkeja, myös kiislat ja lunnit tavallisia.

Huippuvuorten järvissä ja joissa elää vain yksi kalalaji, nieriä ja sekin on harvinainen. Suolaisen veden puolella yleisiä ovat turska, villakuore, kolja, ruijanpallas ja puna-ahven.

Myös hämähäkkejä ja hyönteisiä on saarille eksynyt, mutta edes hyttyset eivät näin pohjoisessa kykene muodostamaan kovin sankkoja pilviä, eivät ainakaan yhtä sankkoja kuin Lapissa.

KASVILLISUUS

Svalbardin maa-alueet ovat joko jäätikköä tai tundraa, joka on 100-500 metrin syvyydeltä ikiroudassa ja sulaa kesäisin pinnaltaan vain muutaman desimetrin verran. Kummallakaan alustalla ei kasva puita, jollei puiksi lasketa vaivaiskoivuja, joiden latvat heiluvat 20 cm:n korkeudessa tai vielä huomattavasti matalampia napapajuja. Hallitseva kasviryhmä on sammaleet, joita saarilta on löydetty peräti 350 lajia. Putkilokasvisto on matalaa ja muistuttaa Norjan vuoristojen ja Lapin ylimpien tuntureiden kasvistoa, mutta on lajimäärältään (noin 170 lajia) vähäisempi. Viisi lajeista on endeemisiä eli niitä ei ole löydetty Svalbardin ulkopuolelta. Tyypillisistä lajeista voi mainita sinirikon, joka on maailman pohjoisimpana kukkiva kasvi, rohtokuirimon, joka on pelastanut monia alkuaikojen tutkimusmatkailijoita kuolemasta keripukkiin ja svalbardinunikon, joka on kiivennyt kaikista Huippuvuorten kasveista korkeimmalle.

VÄESTÖ

Huippuvuorilla asuu nykyisin noin 2400 henkeä, joista on norjalaisia vajaat 1500 ja loput 900 lähinnä venäläisiä ja ukrainalaisia. Suurin ja vanhin kaupunki on vuonna 1906 perustettu Long-yearbyen (1400 asukasta). Se on myös saarten pääkaupunki. Svalbardin toinen suurkaupunki on venäläisten hallinnoima Barentsburg (900 asukasta). Toinen venäläisten kaivoskylä, Pyramiden on nykyisin hylätty ja tyhjillään. Sveagruva on norjalaisten kaivostoiminnan keskus, jonka parisataa työntekijää ovat longyearbyeniläisiä ja toimivat kaivoksella aina viikon komennuksilla kerrallaan. Entinen kaivoskylä Ny-Ålesund (40 asukasta) on nykyisin lähinnä tutkijoiden vallassa. Huomion arvoista paikassa on sen "maailman pohjoisin" -ennätykset, joiden joukosta löytyvät mm. postitoimisto, leirintäalue ja juna. Edellisten lisäksi Spitsbergenillä on kaksi muuta jatkuvasti miehitettyä paikkaa: puolalaisten tutkimusasema Hornsund ja norjalaisten mediatalo Isfjord Radio. Muista saarista vain Karhusaarella ja Hopenilla on vakituista asutusta, molemmilla miehitetyt sääasemat. Svalbardin asukastiheys on noin 0.04 asukasta neliökilometrillä.

HISTORIA

Svalbardin tunnettu historia alkaa vuodesta 1194. Silloin se ensimmäistä kertaa mainintaan islannin viikinkien aikakirjoissa. Vaikka fyysisiä todisteita ei ole löydettykään, uskotaan viikinkien aika ajoin vierailleen saarilla 1200- ja 1300-luvuilla. Tämän jälkeen tiedot saariryhmän olemassaolosta vaipuivat unholaan. Vuonna 1596 Willem Barents löysi saaret uudelleen etsiessään pohjoista reittiä Intiaan. Vaikka myös Barents ylisti valaiden ja mursujen runsautta, valaanpyynti alueella alkoi vasta Henry Hudsonin vuoden 1607 matkan jälkeen. Varsinkin aluksi valaanpyytäjät olivat etupäässä hollantilaisia ja brittejä. Myöhemmin mukaan liittyivät norjalaiset, ranskalaiset ja saksalaiset. 1619 hollantilaiset perustivat kaupunkinsa Smeerenburgin (rasvakaupunki), jossa asui parhaan sesongin aikaan jopa 1200 ihmistä. Kaupunki autioitui 1600-luvun puolivälin paikkeilla valaiden siirryttyä avomerelle ja valaanpyytäjien mentyä niiden perässä. Valaanpyynti kävi jo 1700-luvun alkupuolella hankalaksi valaiden harvinaistuttua ja loppui valaiden mukana vuosisadan loppupuolella lähes täysin.

1720-luvulla venäläiset Pomorit saapuivat Svalbardiin. He talvehtivat saarilla ja metsästivät mursuja, hylkeitä ja turkiseläimiä 1800-luvun puoliväliin saakka. Norjalaiset metsästäjät aloittivat urakkansa vuonna 1795 ja pyydystivät sen, mitä oli jäljellä.

Hiilikaivostoiminta alkoi 1906, kun amerikkalainen John Longyear perusti ensimmäisen hiilikaivoksen (ja samalla koko kaupungin) Longyerbyeniin. 1916 kaivos siirtyi Store Norske Spitsbergen Kulkompanin omistukseen ja on toiminnassa edelleen. Aluksi kaivostoiminnassa oli mukana monia kansalaisuuksia edustavia yrittäjiä, nykyisin vain venäläiset ja norjalaiset ovat jäljellä.

Oikeuksista saariryhmän hyödyntämiseen on väännetty kättä 1600-luvun alusta saakka. Yhteisymmärrykseen päästiin 1920, kun Svalbardin Sopimus (The Svalbard Treaty) allekirjoitettiin ja Norjalle annettiin määräysvalta ja muille sopimuksen allekirjoittaneille mahdollisuus kaupalliseen toimintaan alueella. 14.8. 1925 Svalbard julistettiin osaksi Norjan kuningaskuntaa.

KIRJALLISUUTTA

PERTTI FORSS ja AUVO FINNE: Lumen ja jään vieraana. Suomen Luonnonsuojeluliitto 1988.
RASMUS HANSSON: Norway and the polar regions. The Royal Norwegian Ministry of Foreign Affairs 1998.
NORGES SJØKARTVERK: Den norske los, bind 7 / Arctic Pilot, volume 7. Norges sjøkartverk & Norsk Polarinstitutt 1988.
ANDREAS UMBREIT: Guide to Spitsbergen. Bradt Publications 1997.

 




© 2004-2005 Svalbard 2005 retki
Sasta Oy
Retki Finland/V.Wallenius Oy
Ulkoilukauppa.com