Svalbard 2005 Svalbard 2005

   In english

 Etusivu
 Retkikunta
 Päiväkirja
 Kuvagalleria
 Kartta
 Varusteet
 Sponsorit
 Radioraportit
 Svalbard
 Tutkimusmatkat
 Yhteystiedot
 Kauppa
 Linkit


Tutkimusmatkat Svalbardin alueella

Monet tutkimusmatkailun historian suurista legendoista ovat aikoinaan käyneet Huippuvuorilla joko etsiessään purjehduskelpoista reittiä pohjoisen kautta itään tai millä keinolla tahansa kulkukelpoista reittiä pohjoisnavalle. Aluksi kiinnostus saariryhmää kohtaan oli pelkästään materialistista: haikailtiin Intian kauppareitin löytämisen tuottamia taloudellisia ansioita ja onnistuneesta valaanpyynnistä saatavia voittoja. Myöhemmin alueelle suuntautuneiden matkojen motivaationa oli sekä tieteellinen kiinnostus että halu saada kunnia pohjoisnavan valloituksesta. Useat matkat epäonnistuivat, toisinaan päättyivät jopa traagisesti: monet tutkimusmatkailijat ovat jääneet kylmille rannoille lopullisesti.

ALKUAJAT

On luultavaa, että viikingit löysivät Huippuvuoret ensimmäisinä. Islantilaisissa aikakirjoissa mainitaan, että 1194 Svalbard (suom. kylmä rannikko) löydettiin. Myös 1200-luvulla kirjoitetussa, Islannin asuttamisesta kertovassa Landnßmabˇkissa Svalbard mainitaan ja kerrotaan sen sijaitsevan neljän päivän matkan päässä Islannista pohjoiseen.

Hollantilainen Willem Barents teki 1500-luvun lopulla kolme matkaa Pohjoiselle Jäämerelle. Hän etsi Koillisväylää eli Aasian pohjoispuolitse kulkevaa meritietä. Kolmannella matkallaan 1596 hän löysi ja nimesi ensin Karhusaaren ja hieman myöhemmin Huippuvuoret. Barents kävi tällä matkallaan saarten pohjoisrannikolla, leveyspiirillä 80░ 11┤ N, pohjoisempana kuin kukaan ennen häntä.

Koska sekä Luoteis- että Koillisväylällä oli aina törmätty jääesteisiin, yritti Henry Hudson vuonna 1607 purjehtia itään suoraan yli pohjoisnavan. Siihen aikaan ei vielä ollut hylätty teoriaa, jonka mukaan kylmyys ja jääolot ovat pahimmillaan napapiirillä ja heikentyvät siitä etelään tai pohjoiseen kuljettaessa. Hudson purjehti pitkin Huippuvuorten länsirannikkoa pohjoiseen, mutta koska mainittu teoria ei pitänyt paikkaansa, jäät estivät hänen etenemisensä leveyspiiriä 80░ 23┤ N pohjoisemmaksi. Matkallaan hän kuitenkin tutki Spitsbergenin länsirannikkoa ja teki havaintoja valaista ja mursuista.

Hudsonin matkan jälkeen Svalbardin vesillä alkoi valaanpyynnin aikakausi. Tänä aikana ei tehty varsinaisia tutkimusmatkoja, mutta liikennettä saariston alueella riitti: jo vuonna 1613 siellä purjehti 26 valaanpyyntialusta. Ensimmäinen yritys talvehtia saarilla tapahtui pakkotilanteessa vuonna 1620 ja päättyi huonosti kaikkien yhdeksän Huippuvuorille jääneen merimiehen kuolemaan. Ensimmäinen onnistunut talvehtiminen tapahtui kymmenen vuotta myöhemmin, kun sisämaassa metsästämässä olleet Edward Pellham ja hänen seitsemän toveriaan unohdettiin ottaa mukaan laivalle sen lähtiessä kotimatkalle. Ilman talvehtimisvarusteita ja täysin valmistautumatta joukko selviytyi hengissä talven yli.

A.E. NORDENSKIÖLDIN MATKAT

Huippuvuorten tieteellinen tutkimus alkoi 1800-luvun alussa ja siitä vastasivat suurelta osin ruotsalaiset. Tieteellisesti suuntautuneiden matkojen sarjan aloitti vuonna 1827 geologi Keilhau, jonka tutkimuksia jatkoi kymmenen vuotta myöhemmin Sven LovÚn. Tutkimuksen kohteet laajenivat kasvi- ja eläintieteeseen ja jäätikkötutkimukseen sekä maantieteelliseen paikanmääritykseen vuonna 1856 Otto Torellin tullessa mukaan kuvaan. Torellin suunnitellessa toista Huippuvuortenmatkaansa professori LovÚn ehdotti että tämä ottaisi matkalleen mukaan Adolf Erik Nordenskiöldin.

Tästä retkestä, vuonna 1858 alkoi Nordenskiöldin ura tutkimusmatkailijana. Kolmen kuukauden kesäisen matkan aikana hän teki mineralogisia tutkimuksia Spitsbergenin länsirannikolla. Torell ja Nordenskiöld olivat tyytyväisiä tutkimusmatkan tuloksiin ja alkoivat valmistella uutta retkeä. Ja niin toukokuussa 1861 he lähtivät matkaan kahdella laivalla mukanaan joukko muita tiedemiehiä. Matka suuntautuu saariston pohjoisosiin Nordauslandetin ja Hinlopenstretetin alueelle, jonka ryhmä kartoitti ja selvitti sen geologiset olosuhteet pääpiirteissään.

Vuoden 1864 retkellä Nordenskiöld toimi johtajana. Kun matkan geodeettiset tehtävät oli suoritettu, hän suuntasi kohti pohjoista selvittääkseen millainen jäätilanne oli siellä syyskuussa ja purjehtiakseen niin kauas eteenpäin kuin mahdollista. Nordenskiöldillä, kuten niin monella muullakin oli haaveena päästä pohjoisnavalle. Tämä yritys kuitenkin päättyi ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Syy tähän oli seitsemän soutuveneellistä haaksirikkoutuneita mursunpyytäjiä, joiden pelastamisen Nordenskiöld katsoi tärkeämmäksi kuin navan valloittamisen ja palasi välittömästi takaisin Norjaan.

Heinäkuussa 1868 Nordenskiöld purjehti jälleen pitkin Huippuvuorten länsirannikkoa kohti pohjoista. Tämän matkan päätarkoituksena oli tunkeutua mahdollisimman pitkälle kohti napaa. Pohjoisnavan valloitus oli tässä vaiheessa muuttunut kansainväliseksi kilpailuksi ja juuri Nordenskiöld oli ruotsalaisten valtti englantilaisia, ranskalaisia, hollantilaisia ja saksalaisia naparetkeilijöitä vastaan. Syyskuun 19. päivänä, Sju°yane saarilta luoteeseen eteneminen pysähtyi jäiden takia. Uusi ennätys oli kuitenkin tehty. Nordenskiöld oli kuljettanut laivansa leveyspiirille 81░ 42┤ N, pohjoisemmaksi kuin kukaan aikaisemmin.

Neljä vuotta myöhemmin Nordenskiöld oli taas Huippuvuorten pohjoisrannikolla. Tällä kerralla Nordenskiöldin miehineen piti talvehtia Sju°yane saarilla ja jatkaa sieltä keväällä porojen vetämien rekien avulla kohti pohjoisnapaa. Tämäkään matka ei sujunut ongelmitta, päinvastoin. Huippuvuorten talvi oli kylmin 30 vuoteen, eikä retkikunta onnistunut etenemään Sju°yane saarille saakka, vaan sen täytyi perustaa talvileirinsä aiottua etelämmäksi Mosselbuktaan. Siellä sakeassa lumipyryssä porot karkasivat ja neljästäkymmenestä vetojuhdasta ainoastaan yksi nähtiin tämän jälkeen. Seuraava takaisku oli lahden jäätyminen ennen kuin saattoalukset miehistöineen ehtivät lähteä paluumatkalle ja näin talvehtijoiden lukumäärä lähestulkoon kolminkertaistui. Kaikesta epäonnesta huolimatta Nordenskiöld päätti huhtikuussa 1873 lähteä rekiretkelle kohti pohjoista. Matka sujui vaivalloisesti ja kun Sju°yane saarten jälkeenkään jää ei tasaantunut vaan jatkui silmänkantamattomiin röykkiöisenä ja läpipääsemättömänä, miehet kääntyivät etelään kohti Nordauslandetia ja kulkivat sen sisämaan jäätikön halki Wahlenbergfjordeniin ja sieltä edelleen Mosselbuktaan.

YRITYKSET POHJOISNAVALLE SVALBARDIN KAUTTA

Pitkään pohjoisnapa oli laskennallinen piste, joka sinänsä ei kiinnostanut ketään. Tutkimusmatkailun sarallakin pohjoiseen tunkeuduttiin vain etsimään oikotietä Intiaan. Ensimmäisen varsinaisen yrityksen päästä navalle teki vuonna 1773 Englannin amiraliteetin lähettämä retkikunta, jota johti Constantine Phipps. Retkikunta teki Huippuvuorten jäisillä vesillä uuden pohjoisennätyksen, 80░ 48┤ N. Valaanpyytäjät purjehtivat alueella säännöllisesti ja vuosina, jolloin jäätilanne sen salli etenivät myös pitkälle pohjoiseen. William Scoresby vanhempi teki ennätyslukemat 81░ 31┤ N vuonna 1806 ja kapteeni Munroe väitti purjehtineensa pisteeseen 82░ 15┤ N kymmenen vuotta myöhemmin.

Vuonna 1818 Englannin amiraliteetti lähetti David Buchanin ja John Franklinin johtaman retkikunnan pohjoiseen Scoresbyn raportin rohkaisemana. He eivät kuitenkaan pystyneet etenemään edes niin pitkälle kuin Phipps 45 vuotta aiemmin. Toisenlaisen yrityksen teki Edward Parry vuonna 1827: hänen ryhmänsä ei yrittänytkään purjehtia ahtojäävyöhykkeen halki, vaan kulki jalkaisin kuljettaen eräänlaisia reen ja veneen risteytymiä, amfibiorekiä mukanaan. Vaikka pohjoisnapa jäikin haaveeksi, saavutti retkikunta uuden ennätyksen (82░ 45┤ N) ja aloitti samalla uuden suuntauksen naparetkeilyssä.

Nordenskiöldin navanvalloitusyrityksistä on jo kerrottu ylempänä. Aikajärjestyksessä seuraava Huippuvuorilta kohti pohjoisnapaa lähtenyt valloittajakandidaatti oli amerikkalainen lehtimies Walter Wellman. Hän teki matkaa vuonna 1894 koiravaljakolla, mutta ei päässyt edes 81. leveyspiirille. Hän yritti navalle myös kahdesti ilmalaivalla, vuosina 1907 ja 1909. Kumpikaan lento ei tuottanut sanottavaa tulosta.

Sitä vastoin huomionarvoisen lennon teki ruotsalainen insinööri Salomon August AndrÚe kahden kumppaninsa kanssa vuonna 1897. He yrittivät saavuttaa pohjoisnavan ilmapallon avulla. Kesäkuun 11. päivänä Örnen (Kotka)-nimisen pallon kadottua Dansk°yalla lähtöä seuranneiden näköpiiristä, ei sen miehistöstä seuraavaan 30 vuoteen nähty vilaustakaan. Vasta 1930 norjalainen retkikunta löysi Svalbardin itäisimmän saaren Kvit°yan rannalta miesten ja heidän leirinsä jäänteet. Löydettyjen päiväkirjojen avulle retkikunnan vaiheet saatiin selvitettyä.

Ilmapallo ajelehti koilliseen. Kylmyys ja kosteus heikensivät sen kantokykyä ja 65 tunnin lennon jälkeen se ei enää pysynyt ilmassa. Miehet olivat tällöin meren jäällä noin 300 kilometrin päässä lähtöpaikastaan, hieman 82. leveysasteelta pohjoiseen. Täältä AndrÚe ja kumppanit suuntasivat aluksi kulkunsa kohti Frans Joosefin maata, mutta jäät kuljettivat heitä länteen nopeammin kuin he itse pystyivät vaeltamaan itään, joten miehet ottivat uudeksi tavoitteekseen Huippuvuorten pohjoisimman saariryhmän, Sju°yane saaret. Jäiden liikkumissuunta kääntyi kuitenkin etelään, ja miehet luulivat jo joutuvansa viettämään talven jäällä, kun Kvit°ya lopulta ilmestyi näköpiiriin. Heidän jäälauttansa rantautui saarelle syys-lokakuun vaihteessa ja miehet siirsivät leirinsä maalle. Tässä vaiheessa päiväkirjamerkinnät harvenevat ja lisäksi vesi on turmellut osan tekstistä.

Vieläkään ei tiedetä varmasti mihin AndrÚe ja kumppanit kuolivat. Ehdotettu on niin paleltumista kuin häkämyrkytystäkin. Uuden ruotsalaistutkimuksen mukaan miesten ruoakseen käyttämissä jääkarhuissa oli trikiinejä. Trikiinit eivät kuole, jos liha kypsennetään huonosti. Trikinoosi taas aiheuttaa samanlaisia vaivoja, joista miehet päiväkirjojen mukaan kärsivät. Ehkä Kvit°yan oloissa taudin vaikutus oli kohtalokas.

Ilmailu muutti tutkimusmatkojen luonteen. Vuonna 1925 siipiään kokeilivat Roald Amundsen ja Lincoln Ellsworth. He lähtivät neljän muun miehen kera matkaan kahdella lentokoneella Ny-Ålesundista ja lennettyään kahdeksan tuntia, mikä oli arvioitu lentoaika pohjoisnavalle, laskeutuivat löytämäänsä avoimeen railoon. Määritettyään sijaintinsa he totesivat olevansa noin 250 km päässä navasta. Sitten yhtäkkiä, ennen kuin he ehtivät nousta uudelleen ilmaan, railo sulkeutui ja murskasi toisen lentokoneista. Miehet onnistuivat pelastamaan jäljelle jääneen koneen ja työskenneltyään 25 vuorokautta raivaten kiitorataa ahtojääröykkiöiden sekaan saivat sen myös ilmaan ja palasivat Huippuvuorille.

Seuraavana vuonna Ny-Ålesundin ilmatilassa oli vilinää. Ensin vuorossa oli Richard Byrd. 9.5. hän lensi 15 tunnissa pohjoisnavalle ja takaisin laskeutumatta matkalla. Vaikka suurin osa historian kirjoista edelleen antaakin Byrdille kunnian pohjoisnavan valloittamisesta ensimmäisenä lentoteitse, on hänen saavutustaan varsinkin ilmailupiireissä alusta alkaen pidetty epäilyttävänä. Sen tekee kyseenalaiseksi se, että hänen käyttämänsä lentokoneen nopeus ei riitä kyseisen matka taittamiseen 15 tunnissa.

Kaksi päivää Byrdin lennon jälkeen Umberto Nobile, Amundsen, Ellsworth ja Hjalmar Riisen-Larsen lähtivät matkaan ilmalaiva Norgella. Parikymmentä tuntia myöhemmin he ylittivät pohjoisnavan ja jatkoivat matkaansa kohti Alaskaa, minne he laskeutuivat lennettyään kaikkiaan 70 tuntia. Mielenkiintoinen matkaan liittyvä yksityiskohta on se, että koska sekä Pearyn vuoden 1909 että em. Byrdin pohjoisnavan valloitus on myöhemmin kyseenalaistettu, saattaa Amundsen näin olla sekä pohjois- että etelänavan ensimmäinen valloittaja.

Keväällä 1928 Nobile lensi uudelleen navalle, tällä kertaa ilmalaiva Italialla. Paluumatkalla 25. toukokuuta ilmalaiva syöksyi ahtojäävyöhykkeelle noin 100 kilometriä Huippuvuorilta pohjoiseen. Törmäyksessä ohjaushytti hajosi ja ruokaa, varusteita sekä kymmenen miehistön jäsentä putosi jäälle, kuusi muuta jäi tuulen mukaansa sieppaamaan ilmalaivan hylkyyn, eikä heitä sen koommin nähty. Laajat, kansainväliset etsinnät Nobilen ryhmän pelastamiseksi aloitettiin ja tragediaa lisäsi etsintöihin osallistuneen Amundsenin katoaminen lentokoneineen jäljettömiin. Lopulta ruotsalaislentäjä Lundborg löysi haaksirikkoiset jäältä ja toi Nobilen paluulennolla turvaan Huippuvuorille. Laskeutuessaan jäälle seuraavaa lastia noutamaan, hänen koneensa vaurioitui ja Lundborgista itsestään tuli haaksirikkoinen. Sää ja jäätilanne muuttuivat kehnoksi, eivätkä lentokoneet voineet enää laskeutua jäälle miehiä pelastamaan. Kun tilanne jo alkoi vaikuttaa epätoivoiselta, venäläinen jäänmurtaja Krassin pääsi paikalle ja haaksirikkoiset pelastuivat.

Tähän matkaan liittyy vielä yksi surullinen episodi. Muutama päivä Italian jäälle syöksyn jälkeen kolme ryhmän jäsentä lähti vaeltamaan kohti Huippuvuoria. Yksi heistä, ruotsalainen Finn Malmgren, kuoli matkalla, kaksi muuta, molemmat italialaisia Krassin löysi 12. heinäkuuta. Toinen löydetyistä oli heikossa kunnossa ja kuoli pian pelastamisensa jälkeen. Toinen taas oli hyvässä kunnossa. Hänen selontekonsa Malmgrenin kuolemasta herättivät epäilyksiä ja vaikka todisteita ei ollutkaan, oli hän syyllinen ainakin heitteillejättöön ja myös paljon pahempaan, jos uskoo synkkiä tarinoita, joita tapahtuneesta pian alettiin kertoa.

1596Willem Barents80░ 11┤ Nlaiva
1607Henry Hudson80░ 23┤ Nlaiva
1766Vasili Tsitsigov80░ 26┤ Nlaiva
1773Constantine Phipps80░ 48┤ Nlaiva
1806William Scoresby Sr.81░ 30┤ Nlaiva
1816Kapteeni Munroe82░ 15┤ Nlaiva, epävarma tieto
1818David Buchan ja John Franklin80░ 40┤ Nlaiva
1827Edward Parry82░ 45┤ Nrekiveneet
1868Adolf Nordenskiöld81░ 42┤ Nlaiva
1872Nordenskiöldn. 81░ Nreet
1894Walter Wellmann. 81░ Nkoiravaljakko
1897August AndrÚe, Nils Strindberg ja Knut Fraenkeln. 82░ Nilmapallo
1907Wellmann. 80░ Nilmalaiva
1909Wellmann. 80░ Nilmalaiva
1925Roald Amundsen ja Lincoln Ellsworth87░ 44┤ Nlentokoneet
1926Richard Byrd90░ Nlentokone, epäilyttävä
1926Umberto Nobile, Amundsen ja Ellsworth90░ Nilmalaiva
1928Umberto Nobile90░ Nilmalaiva

KIRJALLISUUTTA

CHRISTOFFER ERICSSON, ESKO HÄKLI ja JUHA NURMINEN: Koillisväylä viikingeistä Nordenskiöldiin. John Nurmisen säätiö 1992.
BERTRAND IMBERT: North Pole, South: Journeys to the Ends of the Earth. Harry N. Abrams Inc. 1992.
MATTI LAINEMA ja JUHA NURMINEN: Ultima Thule: Pohjoiset löytöretket. John Nurmisen säätiö ja WSOY 2001.
LEENA MIEKKAVAARA: A.E. Nordenskiöld Jäämerellä. MARKKU LÖYTÖNEN (toim.) Matka-arkku: Suomalaisia tutkimusmatkailijoita. Suomen Kirjallisuuden Seura 1989.
JEANNETTE MIRSKY: To the Arctic! The University of Chicago Press 1970. (Ensimmäinen painos 1934)
DAVID MOUNTFIELD: A History of Polar Exploration. The Dial Press 1974.
RICHARD VAUGHAN: The Arctic, A History. Sutton Publishing 1994.




© 2004-2005 Svalbard 2005 retki
Sasta Oy
Retki Finland/V.Wallenius Oy
Ulkoilukauppa.com