Svalbard 2005 Svalbard 2005

   In english

 Etusivu
 Retkikunta
 Päiväkirja
 Kuvagalleria
 Kartta
 Varusteet
 Sponsorit
 Radioraportit
 Svalbard
 Tutkimusmatkat
 Yhteystiedot
 Kauppa
 Linkit


Päiväkirja

Ennen retkeä
2003 - - Kesä Syksy
2004 Talvi Kevät Kesä Syksy
2005 Talvi Kevät - -
Retkellä
22.3 23.3 24.3 25.3 26.3
27.3 28.3 29.3 30.3 31.3
1.4 2.4 3.4 4.4 5.4
6.4 7.4 8.4 9.4 10.4
11.4 12.4 13.4 14.4 15.4
16.4 17.4 18.4 19.4 24.4
 

Kesä 2003

Vuosi 2003 oli Arktisen retkeilyn saralla hektistä aikaa. Suomalaiset rynnistivät yhdessä tuumin kohti pohjoisia alueita. Meitä oli tässä porukassa 14 henkeä jakaantuneena kolmeen eri retkikuntaan. Buumin aloitti Dominick Arduin yrityksellään päästä ensimmäisenä naisena yksin pohjoisnavalle. Jatkoa seurasi pian kun Laskuvarjojääkärikillan retkikunta aloitti matkansa kohti kovaa vauhtia pakenevaa magneettista pohjoisnapaa. Molemmat retket menivät osittain pieleen, sillä Dominick Arduin kiidätettiin muutaman viikon kuluttua retkensä aloittamisesta Ranskaan varpaidenleikkuuseen, eivätkä Lvj-killankaan miehet ja pojat saavuttaneet sen hetkistä magneettista napaa. Huomiota herättävää tässä viimeisessä reissussa oli kuitenkin jäällä vietetty aika ja ankarat olosuhteet: 47 vuorokautta tiukoissa, välillä yli 40 asteen pakkasissa. Arktiksen jäälakeuksilla, olosuhteissa joihin monikaan suomalainen ei liene joutunut, pelkkä paikallaan oleminenkin on jo arvo sinänsä

Näiden retkien jälkeen Tamperelaiset Petet, Mäkelä ja Vuorenmaa tekivät vielä suomalaisittain jo ennätyksellisen kolmannen arktisen retken saman vuoden aikana ja onnistuivat siinä, mistä olivat haaveilleet jo yli toistakymmentä vuotta. Touko-kesäkuussa 2003 nämä retkeilijät viilettivät halki Grönlannin (www.gronlanti2003.com) massiivisen jäätikön Tasiilaqista Qasigiannquitiin. Matka kesti yli 31 vuorokautta, jonka aikana retkeläiset halkoivat maapalloa 670 kilometrin matkalta. Kaiken kaikkiaan siis kelpo vuosi Arktisilla alueilla näin suomalaisittain.

Mutta kuten aina on ollut, paluu arkeen näiden huikeiden retkien jälkeen on sekalainen kooste ihmisten kyvystä omaksua täydellisen vapauden, itsenäisyyden ja "ulkomaailman" tiedontarpeellisuuden kyseenalaistamisen jälkeen taas se oma roolinsa johon meidät on istutettu. Toiset iskeytyvät heti töiden autuaaseen maailmaan, kun toinen pohtii, kenties hieman pidempään, mitä retkeltä sai. Oletko muuttunut retken aikana? Entä saitko ensikertalaisena kipinän?

Hiihtelyä

Kysymyksiä on jaossa kymmeniä, mutta tällä hetkellä varma vastaus ainoastaan tuohon viimeiseen. Kävi nimittäin niin, että vaikka kuinka vakuuttelin Petri Vuorenmaalle vielä heinäkuun alussa joutavani lepäämään Grönlanti retkemme jälkeen pidemmänkin aikaa, niin jouduin palaamaan työarkeen jo alle kuukauden päästä kotiinpaluusta. Se oli ankeaa aikaa. Pidempäänkin olisi vain ollut ja katsellut tämän jo siinä vaiheessa oudoksi käyneen maailman touhuja.

Niin vierähti ensimmäinen viikko töissä, kunnes tunsin saaneeni jo tarpeeksi ja soitin Vuorenmaalle. Puhelu oli melko lyhyt. Minne seuraavaksi? Olin jo miettinyt kohteita valmiiksi ja kun Grönlannissa ja Islannissa oli jo käyty, niin meidän maailmaamme mahtui enää napojen lisäksi oikeastaan muutamia alueita. Siperia, Alaska, Pohjois-Kanada tai Huippuvuoret. Koska olimme Norjan pohjoisimmista saarirykelmästä Svalbardista jo kerran aikaisemminkin matkakohteena puhuneet, niin aloin tykittää Vuorenmaan matkakeskushermostoa kyseisellä alueella. Kysymys oli siis: lähtisimmekö seuraavaksi jääkarhujen syötäväksi mahdollisimman kaukaiseen Norjaan? Ja vastaus oli selkeä kyllä.

Niinhän sekin asia olisi jäänyt pitkäksi aikaa siihen puheluun, ellei Grönlanti-retkemme ansiosta meihin olisi ollut yhteydessä yksi jos toinenkin henkilö. Ensimmäiseksi sain puhelun Heikki Lindgreniltä, jonka kanssa sovimme erään esitelmän pitämisestä Tamperelaisen tunturikerhon Kolbman tilaisuudessa. Tästä puhelusta kehkeytyi sellainen toveruus, jonka jälkeen Heikki (vaikka itse on nyttemmin estynyt lähtemästä matkalle mukaan) on ollut aktiivisesti mukana retken järjestelyissä, hoitaen matkan logistiikkaa monenmoisten jo ehkä henkilökohtaisiksikin käyneiden ystävyyssuhteidensa kautta. Meille lähtijöille siis korvaamaton apu.

Toinen hieman huvittavakin yhteydenotto oli Vesa Luomalan sadatus mailissaan meille 06.06.2003. Mies siinä kirjoitteli olleensa vähintään nyrkkiä seinään lyömässä luettuaan Grönlanti-sivujen päiväkirjoista meidän joskus hakeneen matkallemme muitakin osanottajia. Me luimme Vuorenmaan kanssa tätä sadatusta silmät puoliummessa Qasigiannquitin hotellissa Grönlannin länsirannalla. Oma matkamme oli silloin jo ohi, emmekä millään ymmärtäneet, miten kukaan ihminen voisi haluta sinne samoihin mestoihin! Palasin kuitenkin heinäkuussa tähän mailiin ja Vesa (vaikka olikin jo haudannut haaveet matkoista kanssamme) oli heti valmis tositoimiin. Vesa Luomala ei ollut järin kokenut talviretkeilijä, mutta oli saanut kumminkin laskuvarjojääkärin koulutuksen, jonka perusteella retkemme seuraavaksi esiteltävä jäsen hyväksyi hänet porukkaan heti.

Vesa pakkaa

Jos se on käynyt lvj-koulutuksen, niin ei ole epäilystäkään! Nämä sanat lausui Seppo Virtanen, 40 vuotta. Oikeasti Mäkelän vanha partionjohtaja ja ehkä minun lisäkseni Vuorenmaankin retkeilemään opettanut konkarimme. Hetken vielä asiasta kinasteltuamme päädyimme Sepen (jälkeenpäin Vesan kohdalta oikeaksi todistamakseen) tuomioon jätkän kelvollisuuteen tämäntyyppiselle retkelle. Seppo Virtanen itsessään on sellainen henkilö, että jos olet Kilpisjärvellä käynyt, niin olet hänet nähnyt. Jos taas et ole häntä nähnyt, niin et ole Kilpisjärvellä käynytkään. Sellainen se on Seppo Virtanen. Sepe itsessään oli hyväksynyt Huippuvuoret retkeilykohteeksi jo 90-luvulla, mutta kun silloin emme sinne lähteneet, niin tämäkin reissu tulisi kyseeseen. Aikahan tekee meistä kaltaisensa. Amerikka on käynyt myös Virtasen vyötärölle, jonka kehitystä seuraamme mittanauhoin kuukausittain retkemme alkuun asti.

Tässä välissä, kesällä 2003, sattui merkittävä yhteensattuma työmaallani Nokialla. Vuorenmaan kanssa matkastamme Svalbardiin oli siis jo sovittu, mutta aika kävi silti pitkäksi. Onneksi työmaalla Nokian tuoreella vanhainkodilla oli edes yksi vastaantulija. Kaveri veteli sähköjä talon seiniin jäntevin ottein. A-tikkaille nousu sujui kuin keijukaiselta ja paidassakin luki vielä Mountain equipment. Hölösuuna en malttanut olla kysymättä mistä moinen paita saattaa olla toisella näin vain työkäytössä. Kaveri siihen, että jaa kun pikkuveli on se kalliokiipeilijä Nytorp, niin minä sen veli Sami Nytorp. Itsekin tietysti kaikkea (ja ennen kaikkea jäätä) harrastanut Sami Nytorp. Ei varmasti tarvitse suuriakaan arvailla, kun tietää jo meidän olevan aina yhdessä kahveilla, keskustellen milloin jäästä ja milloin partiosta. Molemmilla sama tausta ja intohimo. Ja vaikka ei Sami tässä vaiheessa vielä itsekkään tiennyt lähtevänsä neljän viikon retkelle maailman laidalle, niin me muut, jotka olimme jo hänet nähneet tiesimme hänen lähtevän. Eihän hän sitten voinut olla lähtemättäkään?

Vain siis yksi on joukosta poissa… kuuden hengen vaellustiimimme viimeiseksi jäseneksi saimme vanhan reissukaverin Olli-Pekka Lahden. Lahti on Sepe Virtasen ohella yksi aktiivisimmista kalotinkiertäjistämme, ja ensimmäiset reissut pohjoisille lakeuksille, nuoresta iästä huolimatta ajoittuvat 80-luvun puoliväliin. Nykyään saamme melko taajaan puheluita milloin minkäkin tunturin laelta, jotka kertovat, että taas Olli-Pekka on matkoillaan.

Kesän 2003 lopussa Svalbard 2005 retkelle lähtijöiden joukkoon oli ilmoittautunut jo yhdeksän henkilöä, joten jouduimme "myymään" monille kiinnostuneille lähtijöille valitettavaa ei-oota. Heikki Lindgrenin retkeltä poisjäännin seurauksena retkeltä jäi myös Heikin retkitoveri Eljas Haavisto. Emme ehtineet Eljakseen paljoa tutustua, mutta jos jotain kuvaa kekseliäs mainio veikko, niin epäilemättä emme ole kaukana. Pahin takaiskumme kuitenkin oli Harri Kalliovalkaman poisjäänti. Tämä monitoimimies olisi tehnyt retkikunnastamme täyden. Nyt on kaikkien opiskeltava lisää.

OP syö näkkäriä

Syksy 2003

Alunperin olin arvellut neljän tai kuuden hengen iskuryhmän olevan paras vaihtoehto joutuisan ja turvallisen etenemisen suhteen. Neljän hengen ryhmänä olisimme joutuneet kulkemaan jäätiköillä yhdessä köysistössä ja varautumaan jääkarhuihin ainoastaan hälytyslankojen avulla. Nyt tiedossa olevan kuuden hengen retkikunnan turvin voimme harrastaa sekä yövartiointia että kulkea kahdessa eri köysistössä. Pienen pieniä eroja, jotka kuitenkin luovat sekä todellista, että tunnepuolen turvallisuutta matkallemme.

Mitäpä olisimme etukäteen tienneet Svalbardista? Huippuvuoret, Spitsbergen, Karhusaari. Oliko nuo kaikki sitä samaa rykelmää, jota kutsumme Huippuvuoriksi. Eihän meillä, vaikka toisiamme olimmekin jo nähneet ja tapailleet pitkin syksyä 2003, ollut varsinaista tietoa olosuhteista valitsemallamme reitillä, eikä etenkään varsinaisesta kohteestamme. Laskuvarjojääkärit olivat käyneet saarten korkeimmalla vuorella Newtontoppenilla (1717 m) vuonna 1996, mutta tuon kiintopisteen, joka sekin kuului kyllä matkamme etappeihin, jälkeen meillä ei ollut muuta tietoa maastoista, kuin Eero Keskisen kirjoittaman 110 vanhoilla Nordenskiöldin jäljillä opuksen tiedot. Onneksemme saimme yhteyden erääseen Briitta Pöyhtäriin, joka monien Svalbardissa viettämiensä talvinien ansiosta oli meille nyt vastaava tietäjä kuin Pentti Kronqvist aikaisemmin Grönlannin suhteen. Etenkin Heikki Lindgren oli Briittaan yhteydessä koko kesän ja syksyn. Ja selväksi tuli, että mitä tietoja ikinä tarvitaankin, ne Briitta meille hankkii.

Heikin uskomattomat määrät maileja ja puheluita lähtöpaikkaamme, Svalbardin pääkaupunkiin Longyearbyeniin aiheuttivat sen, että olisimme matkajärjestelyiden osalta olleet valmiit matkaan jo keväällä 2004. Vanhoja periaatteita noudattaen ja toisaalta omasta mieltymyksestäni halusin kuitenkin vähintään vuoden tutustumisaikaa lopulliselle retkikunnalle. Ei niinkään siksi, että itsellä olisi helpompaa, kuin siksi, että retki voisi olla sellainen, jossa ei tarvittaisi johtajaa. Niinpä toteankin nyt, että arvioni tämän kuuden hengen porukan suhteen on osunut oikeaan. Arvelen tällä hetkellä olevani tämän retkikunnan puheenjohtaja, muiden osanottajien ollessa äänellisiä osakkaita. Eli kaikki vastaa ja puheenjohtajan ääni ratkaisee. Vuorenmaa on itseoikeutettu varapuheenjohtaja.

Kokous Semaforissa

Sovimme ensimmäisen tapaamisemme jo marraskuuhun 2003. Kokouksessa arvelimme tämänkertaisen retken budjetin pyörivän kutakuinkin hieman alle 1.500,00 eurossa henkilöltä ja suurimmalta osalta retkeläisiä kuluvan lisäksi vähintään sama määrä euroja uusien välineiden hankintaan. Arvelimme myös näinkin pitkän retken olevan sen verran kiinnostava projekti, että tästäkin retkestä edellisen tapaan tulisi julkinen tapahtuma kaikkine lisukkeineen. Sovimme myös silloisella yhdeksän hengen porukalla, että ensimmäinen henkilökohtainen koettelemus olisi hiihtoretki Hetasta Kilpisjärvelle helmikuun 2004 alussa ja sitova ilmoittautuminen Svalbardin reissulle tapahtuisi Tampereella Soneran saunatiloissa toukokuun 2004 viimeisenä perjantaina.

Alkuun
Seuraava



© 2004-2005 Svalbard 2005 retki
Sasta Oy
Retki Finland/V.Wallenius Oy
Ulkoilukauppa.com