 |
 |
|
Talvi 2005
Näin taas vierähti yksi vuosi ja toinen seuraa heti perässä. Jos ajalle voisi jotain tehdä, niin lisää sitä ainakin saisi olla. Kiirettä pitää. Taas vaikuttaa, ettei kaikkeen kerkiä perehtymään asioiden vaatimalla tarkkuudella. Pientä apua on tuonut aivan tavalliset kävelyretket, joiden olen huomannut jäsentelevän asioita oikeille paikoilleen. Jostakin syystä kävelyretken jälkeen näkee asiat paljon kirkkaammin ja selkeämmin. Ehkäpä kyseessä on jonkin tapainen levyn eheytys, jolla saadaan myös tämän edessäni olevan tietokoneen aivot parempaan ja selkeämpään järjestykseen. Talven pimeimpään aikaan on kuitenkin tullut tavaksi ottaa sitä aikaa myös itsellensä. Joulu ja vuodenvaihteen välipäivät ovat sellaista aikaa, johon kuuluu lepääminen ja etenkin lukeminen. Jos jouluna muutaman mieluisan paketin sainkin, niin yksi parhaista, (joka tosin vahingossa osui joulun alusaikaan) oli Matti Tervaskannolta saatu kahden kirjan paketti. Molemmat kirjat käsittelivät Retkiryhmä 76:n matkoja pohjoisilla lakeuksilla. Matti Tervaskanto kuului, ja kuuluu kaiketi edelleen tähän ryhmään, jonka huipennus aikanaan oli hiihto Pohjoisnavalle. Toinen kirjoista on kuvaus Retkeläisten harjoitusmatkasta Magneettiselle Navalle vuonna 1981 ja toinen on meitä enemmän kiinnostava kuvaus Retkiryhmän jäätikkövaelluksesta Svalbardin Eidsvollfjelletille 1979. Molempia kirjoja on nykyään vaikeasti saatavilla, joten tunsin itseni etuoikeutetuksi saadessani matkata herrojen kanssa vielä kerran nuo matkat.
Yksi asia, mikä meidän aikaisemmilla retkillä on ollut hieman olankohautuksella vaiettu ongelma on ollut lääkintähuolto ja ensiapu. Näihin asioihin olemme toki puuttuneet joillain kursseilla, sekä lukemalla hajanaista tietoa alan yleisteoksista, mutta kaukana kaikesta on vaikea soveltaa perinteistä "Ensiapu ja soitto 112" menetelmää. Tähänkin ongelmaan on ollut ratkaisu olemassa jo neljä vuotta. Yleislääketieteen erikoislääkäri Heikki Karinen on kirjoittanut kirjan " Kaukomatkailijan lääkintähuolto ja ensiapu ". Tapasin Karisen ensimmäistä kertaa Arktisen Klubin kokouksessa marraskuussa. Silloin totesimme, että hän asuu aivan naapurissani. Nyttemmin välipäivinä tapasin Heikki Karisen lähikaupassamme, jonka jälkeen sainkin tuon kirjan haltuuni. Kirjassa on otettu huomioon kaikki mahdolliset tilanteet, mitä tavoittamattomilla seuduilla matkaavalle voi sattua. On kuvattu nivelten paikalleen vetämisiä yms. aikarajoineen milloin operaatioon on ryhdyttävä. Paleltumat, liikalämmöt ja vuoristotaudit saavat omat lukunsa. Kaikki merkittävät lääkeaineet on lajiteltu kohteen mukaan. Monessa kohdassa Karinen viittaa korkealla tapahtuvaan onnettomuuteen tai ongelmaan, mikä ei ole ihme, sillä Heikki Karinen on yksi ensi kevään LVJk:n Everest teamin jäsenistä. Karinen on myös varustanut killan magneettisen Pohjoisnavan retkikunnan lääkintäpakkauksen ja tulee toimimaan samassa tehtävässä tulevissakin retkikunnissa. Kokemusta ja näkemystä siis on. Kirjaa on saatavilla 15 euron hintaan suoraan Karisen sähköpostista heikki.karinen@nic.fi. (+ varmaan postikulut päälle) Matkamme tulee alkamaan näillä näkymin pitkäperjantaina 24.03.2005. Sen päivän iltana siis majoitumme ensimmäisen kerran telttaan jo lähes sadan kilometrin päässä Longyearbyenistä. Matka tuohon pisteeseen on tehty moottorikelkalla. Tapaninpäivänä teimme Virtasen Sepen kanssa nelivärikopioita suunnitellun reittimme kartasta. Samana iltana palatessani kotiin aloin tutkailemaan karttaa hieman tarkemmin. Mittailin Nalle Puh viivoittimella koordinaatteja ja mittailin matkoja kaulasta ottamallani kaulaketjulla. Samalla mieleeni juolahti, että näillä mittauksilla sitä sitten luottavaisena matkaamme. Tuloksia kuitenkin tuli. Mittasin kartalta n. 60 gps pistettä, joista osa on kuitenkin vaihtoehtoisten reittien apupisteitä. Varsinaisella reitillämme on n. 50 pistettä ja matkaa tulee yhteensä kaulaketjulla mitattuna 457,5 km. Korkeus eroa matkan aikana on yhteensä 3700 metriä. Tammikuun aikana julkaisemme sivuilla kohdealueestamme kartan, jonka kautta voi hahmottaa matkaamme etukäteen, ja seurata sitten itse matkan aikana sitä punaista pallukkaa kulloisestakin elin paikastamme. Nyt latua jalan alle ja menoksi! P.M. Luonto on jälleen näyttänyt voimansa, jonka edessä ihminen on vain niin todella pieni. Ensin Aasiassa suuri inhimmillinen tragedia ja nyt viikonlopun aikana pieni Itämeremmekin päätti näyttää, että tuhovoimaa löytyy. Kun sunnuntaina aamupäivällä kävin juoksulenkillä omassa lähiympäristössäni, sain havaita että monilla oli vesi noussut kellareihin ja autotalleihin. Veden nostanut myrsky oli tappanut noin kymmenen ihmistä Itämeren alueella, toivottavasti enempää ihmishenkien menetyksiä ei tapahdu. Niinkuin aiemmin totesin, kun luonto näyttää voimansa ei ihmisen fyysisellä voimalla ole merkitystä, ainoastaan kokemuksella, älyllä tai tuurilla voi asiaan vaikuttaa, eikä välttämättä aina niilläkään, niinkuin valitettavasti on nähty. Itse sain kuulla viikonlopun aikana kahdesta kaveristani, jotka olivat varanneet matkan Khao Lakiin, pahimmalle tuhoalueelle. Heillä oli tuuria matkassa, etteivät valinneet juuri joulunaikaa lomakseen. Tuuria tarvitsemme mekin, ettei pahoja myrskyjä tai nälkäisiä petoja osu kohdalle. Tapahtumat herättävät kunnioittamaan sellaisia kansoja jotka ovat aina eläneet luonnon keskellä, kuten
eskimot tai intiaanit, ja jotka osaavat kokemuksensa perusteella liikkua ja toimia luonnossa. Ja etenkin "lukea luontoa"
ja sen merkkejä, esimerkiksi säätilanvaihteluita. Se kun tuntuu siltä, että kun nykyajan modernille ihmiselle edes
vihjaisee telttayöstä jossakin tiettömien teiden varsilla, niin sille tulee plöröt housuun. Todellisuudessa teltassa saa
yleensä paremmin nukuttua kuin näissä nykyajan betonikuutioissa, jonne meidät kaupunkilaiset on pakattu. V.L. Talvi. Ei se ala sitten millään. Näsijärvi veti eilen 15.01. pieneen riitteeseen, mutta näköpiirissä ei ole ilmoja, että sen jääkansi kestäisi montakaan päivää. Meidän viimeisin harjoitusleiri pitäisi olla helmikuun 20. päivän tienoilla juuri Näsijärven selällä, mutta uskaltaako sinne sitten mennä? Svalbard 2005 retken leiri pitäisi olla pystyssä Siilinkarilla maaliskuun alussa järjestettävässä tapahtumassa, mutta jääneekö sekin nyt pois? Jotenkin vistoo tämmöinen talvi. Ensiviikonloppuna olemme kuitenkin lähdössä koko porukan kera Ruovedelle. Tarkoituksena on viettää iltaa Helvetinjärven mökissä, kiipeillä ja harjoitella prusikointia jääputouksella, sekä harjoitella köysistökulkemista puhtaalla järven jäällä. Etenkin Sami Nytorp (Kuvassa) on harrastanut puhdasta jääkiipeilyä, joten eiköhän se meitäkin ehdi hieman opettaa. Toivottavasti putouksella on jäätä? Sellaiseen toimintaan tämä talvi kaiketi on ollut otollinen. Sunnuntaina paluumatkalla meidän on tarkoitus käydä viimeisellä kovapanosleirillä Nokialla. Tämän viikon kuluessa yleisradio näytti pariinkin otteeseen dokumenttia A.E. Nordenskiöld :n elämästä ja retkistä arktisilla alueilla. Jos olimme Vuorenmaan Peten kanssa Grönlannissakin törmänneet A.E:n jalanjälkiin, niin tällä tulevalla reissulla tolvaamme suoraan tämän kuuluisan tutkimusmatkaajan asumakentälle. Nordenskiöld matkasi Svalbardiin useampaankin otteeseen, mutta syyskesällä 1872 hän oli varustanut peräti kolmen laivan retkikunnan, jonka tavoitteena oli Koillismaan pohjoispuolella olevat Seitsensaaret ja ehkäpä edetä aina pohjoisnavalle asti. Erinäisten vaiheiden jälkeen tavoitteeseen pääsy kuitenkin estyi ja retkikunnan oli valittava toinen talvehtimispaikka. Nordenskiöld päätti pystyttää talvileirinsä Wijdefjordenin suulla olevan Mosselbuktan. Televisiodokumentista saatoin hyvin nähdä, että silloin rakennetut rakennukset ovat edelleen havaittavissa. Maisema kuvien taustalla oli mykistävää. Etenkin kun tiesin, että muutaman kuukauden kuluttua hiihdän tuosta rantoja pitkin jatkaen Wijdefjordenia etelään. Ehkäpä törmäämme A.E:n rakennusten perustuksiin. Monesti lumitilanne on siellä sellainen, että tuollaiset yksityiskohdat saattaa erottaa. Ehkäpä törmäämme siellä Nordenskiöldin retkikunnalta karanneiden porojen jälkeläisiin. Ne tunnistaa kuulemma hieman pidemmistä jaloista, kuin mitä Svalbardinporolla on. Ehkä emme törmää kumpaankaan näistä, mutta Nordenskiöldin ansiosta ja ansiokkaiden muistiinpanojen takia voimme kuitenkin kuvitella nämä tapahtumat todellisiksi, kunnes eräänä päivänä sinne saavumme.
Ja siihen ei ole enää kovinkaan pitkä aika... P.M. Exel on liittynyt retkemme varustetukijoiden joukkoon. Valitsimme yhdessä Exelin asiantuntijan kanssa retkikunnan sauvoiksi Exel T5 sauvat. Sauvojen kartioputki on tehty hiilikuidusta ja on juuri sen ansiosta kestävä ja erittäin kevyt. Kahvoiksi valitsimme T5 mallin korkkikahvat suorilla hihnoilla ja sommaksi T5:n oman snowshoe somman. Perinteisesti käyttämämme Exel:n Montana tai Nova sauvat tuntuvat viikonlopun koehiihtojen jälkeen melko järeiltä verrattuna uuteen, siroon ja kevyeen Trekking 5 sauvaan. Kuitenkin kaikkien tasatyöntöspurttien aiheuttamien shokkien jälkeen sauva palautui kiltisti muotoonsa. Tuntuu hassulta, kun ajattelee hiihtosauvojen ikää, että vieläkin kehityksessä voidaan mennä isoja harppauksia eteenpäin. Myös retkikunta siirtyi jälleen teknisesti yhden askeleen eteenpäin. Lasikuidusta hiilikuituun. Sikäli silläkin on väliä, että jos mitään vastaavaa ei tapahdu, niin mekin hiihtäisimme edelleen esikuviemme kaltaisilla sauvoimilla, joilla tuupittiin vauhtia molemmin käsin hiihtäjän yhdeltä puolelta. Pituutta saattoi olla kolmatta metriä ja sauvoimen päässä vielä keihään tai harppuunan kärki. Tästäkin kiitos siis Exelin pitkäjännitteiselle työlle. McMurdo Plb satelliittihätälähettimellämme on ollut vientiä viime aikoina. Kuulin jo viime keväänä joitain huhuja, että suomen viestintävirasto olisi halunnut selvitellä hieman tarkemmin hallussamme olevan Plb:n liikkeitä. Todellakin, kun otin vihdoin itse yhteyttä viestintävirastoon, niin laitettamme oli kuultu käytettävän lainassa eräällä Huippuvuorten reissulla, ja se mitenkä laite on rekisteröity tähän maailmaan ei lainkaan miellyttänyt viestintäviraston väkeä. Muutaman puhelun ja sähköpostin jälkeen aloin vihdoin ymmärtämään mistä on kyse.
Olimme hankkineet laitteen
aikanaan englannista Grönlannin ylitysreissua varten, eikä silloin kukaan
muu, kuin kohdemaan viranomaiset halunneet laitteen ID koodia tietääkseen.
Laite oli silloin rekisteröity Englantiin, ei kenellekään, jota emme tienneet,
emmekä siitä paljon välittäneetkään. Nyt kuitenkin viestintävirastosta
ilmoitettiin, että laite tulee rekisteröidä uudestaan omistajansa nimiin ja
Suomen pelastuspalvelun piiriin. Eli kun aikaisemmalla reissulla laite
olisi laitettu hälyttämään, niin avunsaanti olisi ollut yksinomaan meidän
kohdemaan viranomaisille antamamme tiedon varassa. Muualla maailmassa olisi
vain ihmetelty mikä tuo nimetön signaali on. Nyttemmin mikäli laite saadaan
rekisteröityä ja koodattua, niin hälytys tulee sekä Suomen Turkuun, että
kohdemaan viranomaisille. Siten on myös tiedossa kuka hädässä on.
Pieniä ongelmia viestintäviraston puolelta tuottaa se, ettei vastaavia laitteita ole ikinä rekisteröity Suomeen. Kaikki tarvittavat kaavake ja paperivuoret tulee suunnitella ja laittaa siedettävään ulkoasuun, unohtamatta leimoille varattua kohtaa. Pääongelma on kuitenkin vielä se, että laite makaa tällä hetkellä Espoossa McMurdo:n maahantuojan insinöörien käsissä. Saadaanko laite suomessa rekisteröityä onkin sitten jo toinen asia, jokaselvinnee ensi viikon aikana. Viikonloppuna oli toiminnan aika. Tapasimme perjantai iltana koko retkikunnan kera Ruoveden linja-autoasemalla, josta matkamme jatkui kahden täyteen pakatun auton saattueessa kohti Helvetinjärven rannalla sijaitsevaa erämaakämppää. Viikonlopun tarkoituksena oli harjoitella käyttämään uusia varusteita, sekä tietysti tutustua toisiimme entistä paremmin. Perjantaina harjoittelimme kuitenkin pääasiassa kämpän oikukkaan varaavan takan sytyttämistä ja savusukellusta. Olli-Pekan asiantuntevat lausunnot takan toiminnasta kuuluivat tietysti asiaan. Puolilta öin pääsimme lopuksi saunomaan ja pesemään pahimmat noet kasvoilta. Takkakin oli jollain ihmeellä saatu vetämään. Aamutuimaan lähdimme Samin kanssa vetämään järven vastarannalla sijaitsevalle jääputoukselle yläköysiä, joiden varassa aamupäivän aikana harjoittelimme prusikointia, eli kiipeämistä köyden varassa jäätikkörailosta. Olimme viimeksi syksyllä harjoitelleet samaa asiaa vapaasti roikkuvalla köydellä, ja olikin hyvä huomata, että toiminta on perin toisenlaista, kun köysi kulkee pitkin jään pintaa, tai että, jää on vapaassakin roikkumisessa perin lähellä haittaamassa kiipeämistä. Muutaman asteen pakkanen ja putouksen ylhäältä tippuva vesi eivät lainkaan helpottaneet hetken kuluttua jo jäätyneen köyden kanssa toimimista. Jäätilanne putouksella oli surkea normaaleihin vuosiin verrattuna. Iltapäivällä vedimme toisen köysistä alas ja asettelimme retkikunnan koko 65 metrisen köyden mitalle. Ensimmäisestä vaeltajasta toiseen oli matkaa n. 20 metriä ja loput kulkivat perässä tasaisin 15 metrin välein. Näin on tarkoitus kulkea myös Svalbardin jäätiköiden railoalueilla, tai alueilla jäätiköllä, missä katsomme köysistössä kulkemisen tarpeelliseksi. Tasaisimmilla selänteillä olemme päättäneet kulkea paikkoja ilman köysivarmistusta. Tämäkin asia kuitenkin varmistuu vasta paikan päällä. Päivän päätteeksi kävimme läpi lumivyöryjen ennakointia ja todennäköisiä syntypaikkoja, lumen rakenteen tutkimista ja kulkemista mahdollisilla lumivyöryalueilla. Viimeisenä kävimme läpi jo tapahtuneen lumivyöryn uhrien etsintää. Sondasimme 2,4 metrisillä kokoon taittuvilla lumisondeilla Helvetinjärven jäälle satanutta 10 cm lumikerrosta. Totesimme, että tästä paikasta löytäisimme uhrit melko nopeasti, mutta miten olisi laita todellisessa tilanteessa. Toimimisen nopeutta ei voi liikaa korostaa. Sepen loihtiman päivällisen jälkeisten 2,5 tunnin päiväunien jälkeen lähdin
vielä Samin kanssa putoukselle, jossa kiipesimme yläköydessä jäätä vuoron
perään. "Retki"-otsalamppujen valossa sitä tuntee olevansa todellakin yksin
jo yli 10 metrin korkeudessa pystyllä seinällä. Vain varmistajan lampun
kajo jossain jalkojen alapuolella. Lopuksi Sami kiipesi hakemaan köyden
kiinnitykset putouksen yläpäästä ja laskeutui puuntaitse vedetyllä
tuplaköydellä alas. Sitten vain köysi alas ja suoraan saunomaan.
Sunnuntain siivoilujen jälkeen olimme matkassa jo pian yhdentoista jälkeen
ja suuntana oli Samin sopima ampumapaikka Nokialla. Matkalla otimme myös
Jami Kangasojan mukaan. Pienten säätöjen ja kertausten jälkeen ryhdyimme
asettelemaan Samin hirvikiväärin tähtäintä oikealle tolalleen. Samin sopima
ampumapaikka ei välttämättä ollut kaikkein virallisin paikka tuohon
touhuun, mutta meidän mielestä varsin sopiva kaikkine rehupaalitaustoineen
ja senkin perään vielä aito paskakasa. Kyllä siihen luoti pysähtyy kuin se
itse Junttilan tuvan seinään. Pistelimme ensiksi kaikki neljän sarjat ja
vielä toiset samanlaiset heti perään. Kuitenkin vasta viimeiset kolme
luotia vajaasta viidestäkymmenestä kertoivat sen, että tähtäin alkaa
olemaan tolallaan. Parhaimman tuloksen lasautti Olli-Pekka, joka pienen
tinkaamisen jälkeen sai tulokseksi 30 /40 neljällä luodilla.
Loppukahvien jälkeen olimme jälleen valmiit eroamaan, mutta kuitenkin vain
tavataksemme taas seuraavan kerran jo kuukauden kuluttua Näsijärven
jäillä. Sitäkin ennen on kuitenkin vielä monta asiaa hoidettavana... P.M Tulihan se vihdoin ja viimein, mitä olin jo toivonut ja odottanut. Siis flunssa. Ensin kunnon kurkkukipu ja sitten voimaton olo räänvalumisineen kaikkineen. Koko rahalla. Miksi sitten joku voisi toivoa flunssaa? Kuinka joku voi haluta mitään niin inhottavaa itselleen? No oikeastaan siitä yksinkertaisesta syystä, etten halua potea tautia Huippuvuorilla. Viime viikonlopun kiipeilyleirillä totesin, että onneksi ollaan mökkiolosuhteissa. Leiri olisi ollut tosi nihkeä tapahtuma, jos se olisi pitänyt telttamajoituksesta hoitaa. Vaikka välillä mökki oli lämmitetty tulikuumaksi, niin silti palelsi vähän väliä. Eikä oikein jaksanut innostua ylimääräisistä, vain "pakolliset" treenit tuli hoidettua. Mitään ei ole taattu, mutta toivon että sopimukseen kuuluu vain yksi flunssa tänä talvena. Palveluntarjoajamme tarjoaa kotisivujemme lisäksi kaikkea mielenkiintoista tilastotietoa sivuistamme. Käyntien määrät ja maat, joista kävijät ovat yms., on tilastoitu lähes päivätasolla. Tästä seuraa huvittaviakin juttuja: eräs tilastoista kertoo niistä hakusanoista, joita käyttämällä on sivustomme löydetty hakukoneiden kautta. Tämä lista sisältää sanoja kuten "huippuvuoret", "vaellus" ja "kerrospukeutuminen". Nämä voimme toki allekirjoittaa. Mutta: kaikkien näiden sanojen keskeltä löytyy "naku-kuvia"-hakusana. Häh? Miten ihmeessä? En kyllä tahtomallakaan löydä sanayhdistelmää "naku-kuvia" sivuiltamme. Sitä paitsi kukaan meistä ei ainakaan viimeviikonloppuna näyttänyt olevan sellaisessa rantakunnossa, että kannattaisi alkaa pyllistelemään sivuillamme. Harkitsemme tätä kuitenkin vakavasti reissun jälkeen. Silloin meistä jokainen, myös minut (104 kg) punnitaan jälleen neuvolavaa'assa. Toivottavasti. Vanhankaupunginlahti on vihdoin ja viimein jäässä. Perjantaina pääsin flunssan jälkeen vihdoin ja viimein sinne sivakoimaan. Ei muuta kuin täyttä vauhtia alamäkeä jäälle ja ... PAM! Heti kärkeen pamautin keskelle lumisohjoa. Turpa edellä pusikkoon. Naamalleen tietysti. Siinä sitä vilisti elämä kertaalleen filminä silmieni ohi, pelkästä harmistuksesta. En nyt sentään jään alle joutunut, vaan tukevan jään päälle oli tullut vesikerros ja sen päälle oli satanut kinos lunta. Lumi tietysti eristi sen verran, että vesi ei päässyt jäätymään ja siellä se sitten odotti, ellei peräti vainonnut meikäläistä. Sain kuitenkin viikonloppuna lenkit tehtyä, ja se tekikin ihan hyvää. Varsinkin sunnuntaina tuuli siihen malliin, että saattoi saada hieman vihiä siitä mikä runsaan puolentoista kuukauden päästä meitä odottaa. V.L. Niin se taas paistaa ruohikko pihassa. Olimme loppuviikosta rämpimässä tuossa Kangasalan mettissä ja naputtelimme sillä reissulla muutamia koeavantoja alueen järviin. Pienissäkin järvissä jäätä oli tuskin kymmentä senttiä. Lauantaina keli oli jo plussalla ja samalta näyttää koko alkava viikko. Mitenkähän mahtaa käydä meidän puolentoista viikon kuluttua alkavalle Näsijärven reissulle? Vaihtoehtona olemme pitäneet Siikanevan aluetta, mikäli sää ei pian kylmene. Olen koko talven seurannut ilmaston tilaa Adventdalenissa. Sääasema sijaitsee neljän kilometrin päässä Longyearbyenin keskustasta. Sää vaihtelee radikaalisti kaiken aikaa. Monesti lämpötila heijaa saman vuorokauden aikana - 25 asteesta plussan puolelle. Itsellekin oli yllätys, että väliin alueella on selviä suojakelejä. Tämä kertoo meille kuitenkin etukäteen sen, että takkuamistakin on tiedossa. Lähellä nollakeliä liikkuminen kun tahtoo vetää hangen monasti tahmeaksi ja raskaaksi liikkua. Lienee syytä laittaa ahkioon muutama ylimääräinen ilmastointiteippirulla. Sitä kun vetelee suksen pohjaan, niin taas maistuu meno. Huonollakin kelillä. Yksi merkillepantava seikka alueen ilmastossa on jatkuva tuuli. En ole koko talven aikana nähnyt Adventdalenin mittareiden käyneen lähelläkään nollaa m/s. Normaalilta tuulelta näyttää sellainen 5 - 8 m/s oleva tuuli ja toisaalta yhtä normaalilta yli 20 m/s pyyhkivät myterit. Jäätilanne http://met.no/kyst_og_hav/iskart.html on myös yksi asia jota seuraan joka päivä. Sen suhteen voisi alkaa jo vaikka huolestua. Perjantaina lähetetty kuva Wijdefjordenin alueelta kertoo sen, että se yli 120 km pitkä vuono, mitä pitkin meidän tulisi hiihtää takaisin päin pohjoisesta on jäässä vasta vuonon perukan ensimmäiseltä 20:ltä kilometriltä. Svalbardin yhteyshenkilömme Priitta Pöyhtäri kertoi minulle kerran kartan ääressä, että joinakin talvina Wijdefjorden jäätyy vain puoleen väliin asti. Mikäli tuollainen skenaario toteutuisi juuri tänä talvena, me joudumme palaamaan pohjoisesta jäätiköitä pitkin ylämäkeen. Toisestakin syystä olisi miellyttävämpää, mikäli vuono olisi jäässä mahdollisimman kauaksi pohjoiseen. Mieluiten Pohjoisnavalle asti. Sinnehän siitä vuonolta on suora näkyvyys. Ja syy olisi jääkarhut. Jääkarhu on melkein enemmän merieläin, joka viihtyy hyvin juuri avoimen ja jäätyneen jään rajamailla. Siellä se kyttäilee hylkeitä ja retkeilijöitä. Luen taas jotain viidettätoista kertaa Peter Freuchenin Nuoruuteni Grönlannissa kirjaa. Jostain sisältä ihmisestä huokuu kutsu siihen yksinkertaiseen elämään, mitä eskimot elivät ja elävät muuten edelleenkin Grönlannin luoteis-osassa. Yksinkertaisuudessaan elämä siellä oli vain ruokaa ja vaatetta. Nuo elementit hankitaan siitä ympäristöstä, missä sattuu asumaan, tai jos ympäristö on sen suhteen epämieluisa, niin vaihdetaan sitten paikkaa. Siihen kulttuuriin kuului toki muitakin erikoisuuksia. Jos perheen metsästäjä oli kadonnut metsästysmatkoillaan, niin emäntä saattoi hirttää "ylimääräiset" suut muiden vahvempien selviämisen varmistamiseksi. Samoin häiriköt ja muut suunsoittajat saatettiin kylän yhteisellä päätöksellä poistaa muonavahvuudesta. Muun muassa Pearyn kanssa matkaillut napaeskimo pääsi kerran Pearyn mukana käymään Amerikassa. Palattuaan sieltä kyläläiset pitivät hänen juttujaan niin uskomattomina, että hänet hylättiin täysin omiin oloihinsa. Käyttäydyttyään vielä muutenkin röyhkeästi, eräs kyläläinen ampui lopuksi miehen. Ampujaa kiiteltiin tästä toimenpiteestä. Osittain elämään kuului vahvemman etuoikeus, mutta sosiaalisuuttakin kuitenkin riitti. Kylissä ja yhteisöissä pidettiin juhlat melkein aina, kun se vain oli mahdollista. Ja isännän vähättelyllä ei ollut mitään rajaa. Valiteltiin tuntikausia, kun ei ole mitään tarjottavaa, ja jos jotain pientä olikin, niin se oli heikkolaatuisinta tavaraa koko alueella. Lopuksi kuitenkin yleisön eteen raahattiin joku tuppeen nyljetty viiriäisillä täytetty hylje, joka oli saanut kypsyä muutamia kuukausia läheisellä mäellä. Mädät viiriäiset ovat suurinta herkkua kautta pohjoisen Grönlannin. En tiedä kuinka kauan tuollaista elämää kestäisi, mutta olisihan siellä joitain etuja. Ei olisi rahaa, eikä yhteyksiä ulkomaailmaan. Ei olisi osoitetta, minne kenenkään lähettää laskuja. Saatamme kokea pienen häivähdyksen tuosta elämästä matkallamme Svalbardissa. Ei se heti tule. Ei viikonkaan kuluttua, mutta kolmannella viikolla on jo melko yksin. P.M. 14.02.2005 No niin. Aloitetaan kertomalla, että ensi viikonloppuna meillä on tarkoitus tehdä pieni harjoitusvaellus Näsijärvellä, ja kokeilla siinä sivussa myös päivityksiä iltaisin. Torstai-iltana lähdetään ja sunnuntaina tullaan pois. Eli juttua pitäisi viikonlopun aikana tulla joka päivä. Pysykää kanavilla! Sitten muihin asioihin. Viikonloppuna tuli sellainen olo, että Helsingissä ei juurikaan ole hiihtokulttuuria. Tai siis latuja ja innokkaita hiihtäjiä kyllä löytyy ja varsin kovavauhtisiakin, itse en tosin kuulu vielä tuohon joukkoon. On nimittäin niin, että hiihtäisin mieluiten lumella kuin koiranpaskassa. Tai rikkitallotuilla laduilla. Koiranulkoiluttajat ja sauvakävelijät, ma pyydän, ma rukoilen: älkää antako koiranne jysäyttää pommiaan keskelle latua tai älkää kävelkö latujen päälle. Sen kaksi kuukautta kun tänne ylipäätään voi tehdä latuja tai joku ne on edes viitsinyt toteuttaa, toivoisin kunnioitusta tätä kaksiraidejärjestelmää kohtaan. Kiitos jo etukäteen! Enää viisi viikkoa reissuun ja valmistelut alkaa pikkuhiljaa kiihtyä. Tänään toteutin Timo Polarin ohjeiden perusteella kaksi "hanskaa", joilla olisi tarkoitus peseytyä. Tai äiteehän ne oikeasti toteutti, minä olin lähinnä suunnittelupuolella. Ostin palan retkipyyhettä partiokaupasta, niistä leikattiin rukkasen muotoiset palaset ja ne vedettiin (äitee veti) ompelukoneella kiinni. Ranteen kohdalle vielä iskettiin kuminauhat, jotta ne pysyy kädessä kun niillä nuohoaa itseään. Peseytyminen toteutetaan siten, että minigrippiin vähän vettä, rukkaset kastetaan siellä ja sitten antaa mennä. Aion kokeilla tätä viikonloppuna, joten raporttia tulee myöhemmin. V.L. 18.2.2005 No niin, täällä sitä ollaan matkan päällä. Eilen koottiin porukka yhteen ja saatiin uudet hienot Sastan asusteet, kyllä nyt kelpaa retkeillä. Kello 21 oltiin sitten autoilla UKK instituutin rannassa, josta hiihdimme huimat 100 metriä jäälle. Raskaan päivän jälkeen laitoimme teltan pystyyn ja ansaitut tömssyvedet kiehumaan. Nukkumaan maltoimme mennä jo heti yhdeltä. Aamu alkoi sillä, että annoimme haastatteluita erilaisille medioille. Aamulehden, Retki-lehden Tamperelaisen edustajat olivat paikalla. Radiohaastatteluja annoimme YLE:lle ja Radio 95,7:lle, jolle annamme raportteja myös matkan varrelta. Saimme myös poseerata valokuvaajille kaikenlaisissa asennoissa, ja jokainen tunsi sisimmässään hetken julkisuuden huumaa. Vieraat viihtyivät niin hyvin seurassamme. että lähdimme liikkeelle vasta
puolilta päivin. Eteneminen oli aluksi vähän hakemista. Itselläni oli
siteiden säätöä vähän väliä ja O-P:lla kenkien, jotka olivatkin lähes joka
tauolla pois jalasta. Silti pääsimme viidellä reilulla vedolla (yksi veto
on 50 minuuttia hiihtoa ja 10 taukoa) 22,5 km. Osuutensa oli tietysti
suotuisalla tuulella sekä jäisellä alustalla. Matkan varrella saimme
ihailla matkaalustaamme muodostuneita hienoja jääkuvioita. Hämärän tullen
laitoimme teltat pystyyn ja aloimme nauttimaan ihanasta leirielämästä. V.L.
19.02.2005 Ei ollut aamussa liikoja kehumista. Leiri oli hukkunut näsijärveen ja vain pieni 20 cm jääkerros eristi meidät enää täydeltä uimiselta. Olin siinä iltatuimaan iskenyt jäähän meille oikein sopivaksi katsomani avannon. Yön aikana vesi nousi avannosta ja peitti leirin alleen jopa 5 cm:n kerroksella. Oli siinä lutraamista aamutuimaan. Hyvä puoli oli se, että vettä saattoi noukkia suoraan absidista sisään. Matkaan. Lähdimme matkaan vasta 12 aikaan. Olimme sopineet, että tänä aamuna nukutaan niin pitkään kuin huvittaa. Eikä 12 tuntia ollut kuin hetken tuntuinen tovi, kun jo taas heräsimme. Ensimmäinen veto kesti normaalit 50 min., jonka aikana ehdimme jo yli 4 km:n päähän edellisestä leiristä. samoin tein tauolla Sepe huomasi, että jotain puuttuu. Lähtiessä ahkion päällä oli pakattuna köysivyyhti, mutta nyt se ei ollut enää siinä. Pienen pärsikimisen jälkeen hänen matka jatkui jo tulojälkiin. Puolen tunnin venttailun jälkeen jatkoimme matkaa. Päivän mittaan kokeilimme tekniikkaa latauksen osalta, että köysistökulkemista. Köydessä kulkeminen oli tuntunut ajatuksen tasolla vaikealta, mutta nyt todellisuudessa meno oli kuitenkin melko helpon tuntuista. Tekniikan, tai pääasiassa lataus järjestelmän kanssa oli kuitenkin edelleen pintä säätöä. Ongelmat saattavat kuitenkin johtua vain tästä pilvisestä kelistä. Näin ainakin uskon. Päätimme päivän auringon laskiessa. Pidämme majaa Pallosaaren kupeessa.
Jäätilanne näyttää kaikista varoituksista huolimatta perin hyvältä. koko
retken ajan olemme kohdanneet vain yli 20 cm jäätä. Näyttää siis siltä,
että pääsemme huomenna kuivin jaloin kotiin. Ellei nyt sitten tuo tänään
Sepen tekemä avanto ui jälleen leiriimme yön aikana. P.M. 20.02.2005 Päivä alkoi ensimmäisen kerran 02 yöllä, kun Sepe ja O-P rymysivät ulkona ja puhuivat jotain sekavia aamukahveista ja yöhiihdosta, uni kun ei tullut silmään. Itse heräsin täydestä unesta ja luulin jo jääkarhun tunkeutuneen leiriin, kunnes muistini palaili pätkittäin ja totesin etteivät käi jääkarhut Näsijärvellä viihdy, kun kasvihuoneilmiökin lämmittää talvet latteiksi. Pojat mesosivat ulkona ja minä vaivuin jo uudelleen nirvanaan, kunnes naapuriteltasta kuului mahtava pamaus ja saatesanat: "Eksää ny voinu tehrä tota ulkona ku kerta siellä justiin oltiin!". Niinpä niin, pojat on poikia. Emme kuitenkaan alkaneet yöhiihtoa vaan uusi herätys seurasi kahdeksalta. Normaalien aamutoimien jälkeen päivän ensimmäinen veto alkoi jäärautavaelluksella. Siinä sitä oli taas säätämistä ja ihmettelyä, mutta hyvä tehdä se nyt eikä 20 asteen pakkasessa ja tuiskussa. Seuraava veto mentiinkin sitten normaaliin tapaan suksilla, ja 10 kilometrin jälkeen olimmekin tutussa ja turvallisessa Kaupin rannassa. Laitoimme kamat häthätää kasaan ja aloitimme pakollisten huoltamokahvien jälkeen autovaelluksen kohti kotia. Itselläni oli edessä junamatka Helsinkiin. Olo oli lähinnä vaivautunut, kun tungin itseni ruuhkajunaan
ilman pesua välissä. Vieressäni istunutta vanhempaa naishenkilöä kävi kyllä sääliksi, sillä haistoin
jo itsekin itseni, ja se haju ei ollut hyvä. Edellisestä suihkusta kun oli jo muutama päivä aikaa, vaikka
olinkin kokeillut aiemmin mainitsemaani pesukinnas systeemiä, joka osoittautui hyväksi ja virkistäväksi.
Se tulee kyllä mukaani reissuun häivähdyksenä sivilisaatiosta, johon meidän kuitenkin täytyy lopuksi palata... V.L. Epäilyttävää toimintaa. Vesa on ilmoittanut julkisesti, että se meinaa pestä itseään retken aikana. Itse koitan pysyä saippuasta mahdollisimman kaukana. Mikään ei ole sen parempaa kuin kuukauden vanha kainalo. Siihen sitten kultaa rutistamaan. Viime viikonlopun reissu Näsijärvelle antaa odottaa hyvää. Sunnuntaina havaitsin porukan kulkevan kuin retkikunnan ikään. Ei ollut enää liikoja puheita, eikä selittelyitä. Mentiin vaan omaan tahtiin vetäjän johdolla. Alkuviikosta tuntui työkin jotenkin pirun tympäisevältä. Jotain pientä kuitenkin vielä sain aikaan. Plb (Sat.hätämajakka) makaa edelleen Espoossa Funuron tiloissa. Ne odottavat siellä jotain ohjelmanpätkää, millä ne saisivat koodattua sen laitteen meidän nimiin. Tätähän viestintävirasto oli halunnut jo viime keväästä. Nyt kuitenkin näyttää siltä, ettei laitetta ehditä koodata ennen retken alkua, joten pyytänen koneen takaisin kotiin jo hyvissä ajoin. Käyhän se sellaisenaankin, muttei ole aivan täysin laillinen. Lääkelaukku projekti nytkähti kohti loppuaan torstaina. Kävin retkikuntalääkäri Heikki Karisen luona, ja kävimme läpi lopullista tavaralistaa. Ei me kovin paljoa oteta lääkepuolta, sen kummemmin kuin sidetarpeitakaan. Kaikki missä veri suihkuaa valtoimenaan tai jalka on selvästi irti ruumiista hoidetaan helikopterin tai kelkkojen avulla. Loppuihin yritetään sitten löytää ratkaisu lääkepaketista. Paketin koostumuksen löydät muutaman viikon sisään varustesivuilta, joita olemme tämän viikonlopun aikana tehneet urakoiden. Varustesivut avattaneet kuluvan viikon aikana, ja sivuja täydennetään vielä moneen otteeseen ennen matkan alkua. Lähtökohtana näyttää olevan se, että joka hemmolla on jälleen n. 100 kg tavaraa mukanaan. Kyllä se tuokin paino tuntuu joltain, kun ensimmäiseksi Nordenskjöldbreeniä nousemme. Saimme retkellemme yhden uuden varustesponsorin lisää. Retkikunnan käytössä tulee olemaan Panasonic:n Toughbook CF-18 tietokone. Tuolla ruggeroidulla (täysin suojatulla, iskunkestävällä) laitteella, tai oikeastaan sen idioottivarmalla avulla julistamme sanomaamme Svalbardin seliltä. Ulkoilukauppa.com näyttäytyy myös sivujemme kautta. Käykää tsekkaamassa ensiksi Ulkoilukaupasta. Tuotevalikoima kasvaan koko ajan. Pientä valitusta tähän loppuun. Tulihan se vatsaflunssa sitten minullekin.
Tuli vain hieman myöhään ja osui liian kauniiseen viikonloppuun. Nyt on
vasta kuume nousussa..... P.M. Kevät 2005
Terve taas! Helmikuun viimeisen viikonlopun vietin kaukopartiohiihdossa, joka on pitkähkö laturetkitapahtuma Utista Pajulahteen (ja takaisin jos niin haluaa). Olen osallistunut tapahtumaan monta kertaa aiemminkin, ja nyt oli tarkoitus käyttää tätä viimeisenä pidempänä harjoituksena ennen Huippuvuoria. Tänä vuonna tapahtumaan oli mahdollisuus osallistua kahtena eri viikonloppuna, joista valitsin ensimmäisen, jotta ehtisin palautuakin ennen reissua. Meitä oli tosin vain neljä miestä ladulla, meidän lisäksi yksi mies yritti saavuttaa 300 km:n suoritusta 48 tunnissa. Minä osallistuin edestakaiseen matkaan 150 km (normaalimatka) ja kaverini Risto ja Jyrki hiihtivät yhden pätkän (75 km pikamatka). Lisäksi tapahtumassa voi osallistua 30 km:n sprinttiin. Kaikki matkat on nimetty tapahtuman isän, Jorma Laukkasen, huumorin mukaisesti. Tai kai joku voi pitää 75 km:n hiihtoa ihan oikeastikin pikamatkana? Noh, eikun matkaan. Pääsimme liikkeelle perjantaina klo 19.15. Alku tuntui helpolta, kuten aina, ja päässä pyöri jos jonkinlaisia urotekoja mihin voisi matkan aikana ja sen jälkeen ryhtyä. Menomatkalle Pajulahteen oli lähtenyt mukaani myös kaverini Risto, jolle rinta rottingilla olin etukäteen vakuutellut, että "tunnen nämä ladut kuin omat taskuni". Tähän vinhaan sananparteen olin aiemmin saanut karvaasti tutustua Ahlaisissa Porin edustalla, jossa muutama vuosi takaperin liikuttuneessa mielentilassa olevan sorsastusjoukkueen isäntä tokaisi nämä sanat vierailleen heidän lipuessaan jo pimenevässä syysillassa pitkin Porin merialueita, kesämökkisaarta etsiessään. Mökki kyllä löytyi, muttei ihan yhtä nopeasti kuin omistaja oli kuvitellut.
Viiden tunnin hiihdon jälkeen olimme Riston kanssa jo lähes puolimatkassa, Anhavan hiihtomajalla, jonne olimme viimeisen pätkän (7 km) sujutelleet Kuusankoskelta. Fiilinki oli huipussaan, sillä matka taittui oletettua nopeammin ja minä herkuttelin jo mielessäni pidennetyllä lepoajalla Pajulahdessa ennen paluumatkaa Uttiin. Risto tiedusteli miten pitkä matka olisi vielä seuraavalle lämpimälle taukopaikalle, Jokuen Matkakeitaalle, ja arvelin sen parin tunnin mittaiseksi. Mutta kaikki on niin suhteellista. Hiihtomajalta lähdettyämme minulla oli koko ajan sellainen kiusallinen olo, että maamerkit eivät ole ihan tuttuja, vaan lähinnä sinne päin. Ajattelin asian johtuvan pimeydestä. Kun 45 minuuttia oli hiihdetty, saavuimme jonkunlaiseen risteykseen, jossa oli latukartta. Risto paineli jo hyvän matkaa edelläni, kun huusin hänelle: "Risto, olis yks pikku juttu!". "No mikä? Ollaanko me jo kohta sisätiloissa". "Noh, tuota, kröhöm Me ollaan 2 km päässä Kuusankoskesta. Ollaan tultu 5,5 km väärään suuntaan, ja nyt meidän pitäis palata tota samaa latua takaisin Anhavalle". Olimme tulleet toista latu-uraa takaisin kohti Kuusankoskea. 11 km suunnistuspummi klo 01.30 on kyllä todellinen isku palleaan. Melkein tuli itku pelkästä harmistuksesta. Motivaatio hupeni silmissä. Mutta ei auttanut, pakko oli aloittaa paluu Anhavalle. Seuraavaan 4:ään tuntiin ei juuri ylimääräisiä puheltu, ja itteäni hävetti niin pirusti. Latu, jolle olisi pitänyt majan jälkeen kääntyä, jäi umpipimeässä huomaamatta ja jouduimme sitä uudellakin kierroksella hetken hakemaan. Huoltoasemall saavuimme kaksi tuntia arviotani myöhemmin. Pajulahteen tulimme aamulla tasan yhdeksältä, ja fiilinki oli jo ollut vähän aikaa selkeässä nousussa valon, aamupalan ja suihkun ansiosta. Ehdimme hetkeksi pötköllemme ennekuin Jyrki tuli repimään hihasta ja vaatimaan paluumatkalle, joka alkoikin klo 13.30. Unesta tosin oli aivan turha haaveilla, kroppa kävi rasituksesta ylikierroksilla. Kateellisena katsoin kun Risto pakkasi kamppeensa Jyrkin autoon, jonka hän ajoi sitten Uttiin meitä odottamaan. Itse sitä vastoin pakkasin itseni jäälle, ja aloin paluumatkan Jyrkin kanssa. Nyt ei enää tehty sakkokierroksia, ja perillä olimme 11 tunnin 14 minuutin hiihdon jälkeen, joka on itsellenikin uusi ennätys kyseisellä reitillä. Koko paluumatka oli silti yhtä piinaa. Joka paikkaa särki ja maalissa olin henkisesti aivan tyhjä. Jos sillä hetkellä olisi pitänyt päättää niin kaikki reissut olisivat jääneet tekemättä. Tosin jo parin päivän päästä oli toinen ääni kellossa. Soitimme vielä sotilaspoliiseille, jotta pääsimme ulos ampumaradalta joka on reitin päätepiste Utissa. Lahdesta yöbussiin ja olin sopivasti ravintoloiden sulkemisaikaan Helsingissä. Sain kuitenkin nopeasti taksin ja puoli viiden aikaan oli vihdoin hetki jolloin saatoin aloittaa kahden vuorokauden univelan purkamisen. V.L. 7,5 vuorokautta, eli 180 tuntia lähtöön. Silloin alkaa tämän vuoden ainoa Suomalainen arktinen retki. Toyota Hiace starttaa retkeilyvälinevarastoni pihasta. Kyydissä on viisi ahkiota, viidet sukset sekä Vesa ja minä. Ajamme aluksi hiljaisina yön tunteina hissuksiin Ouluun, josta matka jatkuu, jo hieman aamun sarastaessa miellyttävemmissä maisemissa. Siinä menee Kemi, Tornio ja pian jo kenties Muoniokin. Muoniossa voisi poiketa pitsalla. Siinä itämaisessa. Vielä jatkamme Peeran majalle, missä vaivumme uneen jo paljon mukavammissa maisemissa. Aamulla kukonlaulun aikaan lähtevät Tampereelta OP, Sami ja Sepe. Ne kulkee meidän jälkiä Peeraan. Me jatkamme matkaa jo Tromsaan. Jälempi autollinen yöpyy myös Peerassa, josta jatkavat myös matkaa sitten seuraavana aamuna. Tromsassa yritämme ensitöiksemme saada kaikki tavaramme kulkemaan rahtina Longyearbyeniin. Mikäli joudumme paikallisten asukkaiden ruokatavaroiden (joilla on prioriteetti muihin matkatavaroihin verrattuna) takia viemään varusteemme matkatavarana hinnaksi tulee n. 10 000 Norjan Kruunua. Rahtina pääsisimme puoleen hintaan. Joka tapauksessa lento lähtee puolen päivän aikaan. Jami on tässä vaiheessa ilmestynyt kentälle. Hän on ollut edellisen yön Tromsassa jossain hotellissa. Tästä eteenpäin jatkamme yhdessä. Muut kaverukset tulevat sitten seuraavana päivänä. Syy siihen miksi kuljemme näin vuorokauden viiveellä on se, että perjantai on pitkä, eli pitkäperjantai. Sysselmanin toimisto on kiinni. Kaupasta saatava polttoaine (käytämme puhdistettua bensiiniä, white gas 36 kr/litra) on noudettava mieluiten työaikana. Pitkäperjantai aamun kelkka kyydit on sovittava hyvissä ajoin. Me hoidamme nuo käytännön asiat Vesan ja Jamin kanssa. Jälkiporukka tulee paikalle torstai iltapäivänä, ja niillä ja meillä ei ole enää kuin yksi työ tehtävänä. Meidän pitää juhlia Samin syntymäpäiviä. Olisi sitä jonkin muunkin syyn tietysti keksinyt, mutta tuohan on aivan hyvä. Juhlia pitää aina olla. Pienimmästäkin syystä. Nyt kun reissun alku on jo lähellä alkaa palaset loksahtamaan kohdalleen. Tekemättömien töiden lista seisoo tuossa näytön laidassa tarralapussa. Nyt tietää jo myös sen, mitä ehtii tekemään varsinaisessa leipätyössään. Ei kannata siis hermoilla tekemättömistä töistä, joita ei kuitenkaan ehtisi tekemään. Plb hätälähetin tuli takaisin Funurolta koodaamattomana. Homma hoidetaan kuntoo keväämällä. Asiat ovat kuitenkin pelastusasioiden kannalta kunnossa, joten ei siitä sen enempää. Saimme myös Panasonicin Toughbook CF-18 tietokoneen käsiimme. Värkkäsimme Jamin kanssa hetken sen kanssa, ja jo pian lähetimme ensimmäisen mailin satelliittipuhelimen kautta. Homma pelaa hyvin. Kone herättää kyllä luottamusta. Kaikki reiät on tukittu asiallisilla suojilla. Laitteessa on kovalevyn lämmitin yms. Ulkonäkökin on sellaisen "kovaan käyttöön" näköinen. Jostain syystä mieleeni tulee traktorin takarengas? Paino on kuitenkin vain n. 2kg. Kävimme Samin kanssa lauantai aamuna tukussa. Keräsimme kärryihin n. 100 kg ruokatavaraa ja painuimme pakkaamaan varastolleni. Ei siinä liikoja keretty. Kaakaota pussitettiin 13 kiloa ja kaurapuuro/mustikkasoppa sekoitusta toiset 13 kiloa. Vielä on kaikki päiväruoat, päivälliset ja muut pakkaamatta. Onneksi Sami hoitelee tuon 17 kilon voi ja juusto määrän pakkaamisen. Laskettiin, että yhden miehen päiväannos maksaa n. 8,3 euroa. Se ei ole paljoa, varsinkin kun ajattelee, että energiamäärä on kaksinkertainen kotioloihin verrattuna. Näköjään listassa on vielä kovien aselaatikoiden tekoa, hierojalla käynti, auto pitää viedä huoltoon, parturi, pari työmaata pitää hoitaa loppuun, opastaa työntekijä kuuakuden ajaksi, hoidella raha asiat kotona, pakata loput ruoat, pakata loput tavarat, siirtää 50 gps pistettä gepsiin...... Ja vaikka mitä. Vesa palailee vielä ensi sunnuntaina sivuille. Siitä eteenpäin legenda lentää paljon pohjoisemmasta. P.M. Tässä tulee viimeinen päivitys kotoa. Seuraava kirjoitetaankin tiistaina Peerasta (lähellä kilpisjärveä) ja se löytää sivuillemme tiistai-illan tai keskiviikkopäivän aikana. Ja siitä lähtien on tarkoitus kirjoittaa ote joka päivältä. Päivityskäytäntö löytää muotonsa ensimmäisen viikon aikana, joten olkaa kärsivällisiä.
Yleensä ennen reissuunlähtöä on vähän ahdistunut fiilinki ja toivoisi, että voisi jäädä mieluummin kotiin makailemaan. Nyt ei sellaista oloa kuitenkaan ole, vaan toivoisi että oltaisiin jo matkalla. Vois sulkea kännykät ja sähköpostit ja keskittyä siihen mitä varten asioita on hiottu puolitoista vuotta. Samalla pääsee toivottavasti parantumaan mediaähkystä, tai ainakin saa siihen hetken helpotuksen. Viimeinen viikko on ollut mukava siinä mielessä, että on voinut syödä sitä mitä huvittaa. Esimerkiksi eilisen aamupalan hoitelin seuraavalta pohjalta: herättyäni lämmittelin yhdellä Fazerin Wiener Nougat paketilla. Seuraavaksi, henkilökohtaisena hiukopalana oli vuorossa paketti pekonia, kyytipoikana kolme kananmunaa. Aterian täydensi muutama majoneesileipä. Jälkiruuaksi tungin hetulaani levyllisen suklaata. Päivällä sama homma jatkui erilaisten energiapitoisten ruokien suhteen. Toivottavasti mun matka ei jää tekemättä, muuten jää tämä hankittu hylkeenmuoto sulattamatta. V.L.
© 2004-2005 Svalbard 2005 retki |
|
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
