05. - 06.06.2003 Torstai - Perjantai
Sijainti N 68°41.60´ W 50°17.15´
Matka 24,7 km
korkeus 410 m
Sää. kesäistä ja aurinkoista
Jos nyt juuri suunnittelet retkeä Grönlannin halki, ja aiot laittaa ylös montako suomalaista ja montako kokonaan somalaista retkikuntaa jäätikön on ylittänyt, niin ole tarkkana. Tilanne nimittäin elää. Tätä nykyä ylittäneitä on yhteensä 18 henkeä entisen 16 sijaan, ja suomalaisryhmiä on nykyään kolme. Eli siinä se. jäätikkö on ylitetty.
Torstai aamuna lähdimme liikkeelle klo 7, ja päivä lähti mukavasti käyntiin uimaharjoituksilla likeisessä laaksossa. Jatkoimme matkaa suunnassa pysyen. Klo kymmeneltä näimme ensimmäistä kertaa lähes kuukauteen paljaan maan ja pistimme heti voiton tanssin pystyyn. Ennen aikaista? No todella. Toiveet suotuisasta maihinpääsystä kariutuivat ensimmäisen kerran klo 14, kun jouduimme oikein sikamaiseen jäävirtaan ahkioidemme kanssa. Vedimme itsemme sellaiseen umpikujaan, ettei niitä saa sieltä millään muulla pois, kun kopterilla. Matkaa maihin oli kuitenkin jäljellä enää 8 km, ja niinpä pakkasimme ympärillemme pari reppua, joiden yhteispainoksi tuli n. 40 kg/mies ja jatkoimme suksittelua hakien reittiä eteenpäin. Noin kahden tunnin kuluttua ahkioiden jättämisestä olimme päässeet eteenpäin vain 2 kilometriä. Sijainti oli silloin jotain kuun ja marssin väliltä. Olimme ajautuneet, ainakin minun mielestä hieman liikaa pohjoiseen reittiä hakiessa ja seisoimme sellaisella 3 metriä leveällä serakilla, eli jäätornilla, jonka molemmin puolin oli pohjattomat siniset parimetriset railot. Koko ympäristö oli aivan samanlaista. tuollaisia perä perää, ja kaikki railot teitystai vastakkain meidän suuntaan nähden. Näin jälkikäteen ajateltuna olen jo ehtinyt miettiä, että miten me sinne oikein niillä suksilla päästiin. Olimme muuten kulkeneet köysistössä jo ahkioilta lähdöstä asti. Tässä kohtaa meidän oli aivan välttämätöntä jättää myös sukset ja laittaa jääraudat jalkaan. Välillä palaillen omia jo kuljettujakin teitä pääsimme vihdoin pois tästä sekamelskasta, ja etenemään jälleen hieman helpompaa pohjaa suuntaamme. Matkaa maalle oli enää n. 2 km ja yhteenmenoon oli kuljettu jo 15 tuntia. päätimme ottaa käyttöön jääkäreiltä tutun ns. Clasier Direct järjestelmän, eli suora suunta kohteeseen. Tuli mitä tuli. ja tulihan sieltä. Hartiat ja lonkat ruvella jyräsimme eteenpäin ja tunnin ja n. 400 metrin kuluttua totesimme olevamme pahemmassa paikassa kuin kertaakaan aikaisemmin. Serakit, eli jäätornien laet olivat enää metrin levyisiä ja me killuimme siellä horjuen lastimme kanssa ammottavien railojen jatkuessa tyhjyyteen vieressä. Ei ollut enää muuta mahdollisuutta, kuin lähteä sivuttain lumisiltoja (jotka yhdistävät sieltä täältä serakit railojen välistä yhteen) pitkin alemmas, jossa näytti paremmalta. Elimme railojen seassa kuin usvassa. Pää oli aivan sumea, eikä sitä oikein osannut enää pelätäkään. Oli päästävä maalle. Tunnin kiertelimme ja kaartelimme railojen seassa, kunnes pääsimme hieman vakaammalle pohjalle, jota talven lumetkin olivat tasoitelleet. KLo 03:10 Grönlannin aikaa (08:10 Suomessa) astuimme yhtäjalkaa kuivalle maalle 20 tunnin työn jälkeen. Grönlannin jäätikkö oli ylitetty.
Sanottakoon nyt vielä kerran, että me Vuorenmaan kanssa vannottiin heti maihin astuttua, ettei meitä mikään voima maailmassa saa enää jäätikölle. Tai ainakaan railoalueille.
Leiristä leiriin mitatut matkat ovat yhteensä 615 km, ja tämän matkan kulkemiseen meillä meni siis n. 28 vrk. (- 5 tuntia)
Matka ei kuitenkaan ole vielä ohi. Jäljellä on vielä tuo 60 kilometrin tunturiosuus jonka ajattelimme suorittaa n. kahdessa päivässä. Tätä päiväkirjaa päivitetään seuraavaksi ehkä vasta Qasigiannquitin hotellilta maanantaina, joten pysykää kanavalla. Lähdemme matkaan klo 9 illalla.
07. - 09.06.2003 Perjantai illasta maanantai aamuun
Sijainti Disco Bay Hotel, Qasigiannquit
Matka 55 km
Korkeus 6 m, merenrantahotellin 2. kerros
Sää Koko ajan aurinkoista ja kesäistä. Ma aamu sumua.
Lähdimme siis sieltä hiekkaharjulta perjantai iltana klo 21. Intoa oli taas enemmän kuin järkeä. Olimme nukkuneet tuon kammottavan railoseikkailun seurauksena vain 5 tunnin unet ja olimme siis heränneet klo 13. Päivän kulutimme kirjallisiin tuotoksiin, joita jos joku on joutunut siellä kotimaassa lukemaan, niin en takaa, että kaikki on aivan kohdallaan. Vieläkään en oikein muista mitään siitä sekaisesta olosta johtuen. Niin. Aikaa siis kului tuo 8 tuntia heräämisestä lähtöön. Tuona aikana joimme vain useita pnnullisia kahvia, sekä söimme annokset puuroa. Ja eikun matkaan. Alku tuntuikin luonnollisesti kovin hyvältä. Olimmehan vain tekemässä sitä vähäteltyä "yhden päivän kävelyä" jäältä kylille.
Ihmisen muisti on kovin lyhyt. Aluksi tuntui oikein liikuttavalta nähdä jokin pieni kukkanen tai vaikkapa aivan tavallinen heinänkorsi heiluvan mättäällä. Hanhet kaakattivat jotenkin iloisesti ja hyttyset inisivät. Eräällä tauolla kumarruin noukkasemaan vettä jostain pienestä tunturipurosta ja sieraimiin levisi sellainen maan ja suon tuoksu. Siinä meinasi kyynel tipahtaa puroon matkalle kohti meren aaltoja. Vuorenmaa oli kuitenkin aivan liian lähellä. Olisi sanonut vielä, että itkee kuin pieni lapsi (Peter Freuchen, Nuoruuteni Grönlannissa kirjassaan).
Maasto osoittautui paljon vaativammaksi kun olimme kartalta päätelleet. Reitti joka taloudelliseen kartaamme oli merkitty, oli eräiden näillä main paljon kulkeneiden Norjalaisten piirtämä. No senhän nyt tietää miten se menee. Siitä ylös missä on jyrkintä ja samanlailla alaspäin. Meillä ei ollut kuitenkaan matkassa mitään trekkausvarusteita, vaan nyt jo 35 kiloon keventyneet reput, sekä selässä, että mahanpäällä. Maaperä oli kyllä kuivaa, mutta erittäin pehmoista. Ei ollut polkuja. näytti, ettei täällä ole kulkenut ikinä ketään. Ei päälekkäin nosteltuna kiviä. Ei mitään merkkiä ihmisistä. Jatkoimme matkaa päät alaspainuneina hiljaksiin. Vauhti hiipui, kunnes loppui kokonaan. Nuo lyhyet unet, 20 tuntinen railoalueella hyppiminen, olematon syöminen ja juominen ottivat omansa. 12 tunnin ja 20 kilometrin jälkeen vaivuimme johonkin suohon nukkumaan kahdeksaksi tunniksi.
Herättyämme oli siis lauantai ilta n. klo 20. Mietimme edellisen rupeaman huonoa menestystä ja nyt hieman virkeämpänä tajusimme oitis mistä oli kyse. Eli unet ja ruoat ja nesteet olivat vain unohtuneet tuossa väsymyksen ja toisaalta innostuksen vallassa. Nyt puutuimme asiaan oikeen olan takaa. Takasi se ainakin hyvän mielen, sillä ruumista ei enää tuossa vaiheessa pystynyt korjaamaan. Molemmilla oli lantiot ja hartiat turvoksissa kantohihnojen kohdilta. Reidet olivat aivan jumissa. Minulla isovarpaan kokoinen rakko isovarpaassa. Vaihtelun vuoksi minun oikea polveni repesi aivan täysin heti liikkeelle lähdettyämme. Koska Fisherman`s friend pastillini olivat loppuneet jo hyvissä ajoin jäällä, niin otin taskuuni matkaseuraksi rasian ibuprofeiini pastilleja, jotka nautinkin tasaisin väliajoin seuraavan 20 tunnin aikana. Söi Vuorenmaakin seuraksi pari, muttei kai pitänyt mausta. Liikkeelle lähdettiin siis klo 22 ja alun muutaman vedon jälkeen totesimme pysyvämme nyt paremmin vauhdissa.
Norjalaisten reitti meni edelleen ylös alas pitkin näitä tunturien harjoja, mutta vain yhdessä kohtaa uskalsimme poiketa heidän piirtämältä reitiltä. Säästimme siinä matkaa n. 5 km ja reitti oli aivan hyvä. Tosin jos vettä olisi ollut enemmän liikkeellä, niin olisi siinä kai muutama joen ylitys jäänyt tekemättä. Se oli myös syy norjalaisten reitin seuraamiseen, että sitä pitkin pääsisi varmasti perille. Keittelimme matkalla nokipannukahvit ja taas mentiin. Aamupäivällä vauhti sitten hidastui sitä mukaa, kun aurinko lämmitti ilman. Nyt ei kuitenkaan enää annettu periksi. Hampaat irvessä pastilleja nauttien saavuimme klo 18 sunnuntai iltana Qasigiannquitin kylän partaalle.
Asfalttitien kävely hieman helpotti menoa, mutta vastaan tulikin sitten ensimmäinen auto sitten toukokuun alun. Katolla näytti seisovan jokin kyltti. Taksi. Nostin heti käden pystyyn ja viimeisen kilometrin kuljimme herraskaisina taksikyydissä. Mahtavaa. 39 kruunua. Sen verta olimme vissiin rosvon näköisiä, että piti hieman selitellä ulkönäköämme, ennenkuin hotellihuone heltisi. Sitten kyllä paikan kokki kävikin huutamassa kaikelle kansalle joita jo siinä vaiheessa hotellin baariin oli tullut, että keitä nämä rentut tuolla nurkkapöydässä oikein olivat. Siitä me viis, vaan imimme parit tuborgit vähän niinkuin pakosta. Oli nimittäin niin kuuma täällä ilmastoidussa tilassa. Sitten otimme suihkut ja nukkumaan klo 20.
Aamulla heräsin klo 07:30 gsm:n sointiin. Yritys Telen kaupparatsu yritti myydä Reissu pete yhtiölle joitakin mainospaloja niiden katalookiin. Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa ja suljin puhelimen.
Nyt klo 13 on jo selvinnyt, että täällä on tänään pyhäpäivä. Helluntai. Kopterit ei lennä, eikä laivat liiku. odottelemme edelleen veisikö joku kalastaja meidät Ilulissattiin, missä on siis lähin lentokenttä, mistä pääsemme Kangerlussuakiin ja edelleen Kööpenhaminan kautta kotiin. Aamulla kävimme kävelemässä sityssä. 1400 asukasta ja yllätykseksemme vieläkin varmaan saman verta vetokoiria. kyllä täällä perinteet ovat säilyneet. Matkalla kävimme myös ainoassa sekatavara kaupassa, joka oli auki. Nekin kyselivät mistä meidän ränsistynyt ulkonäkö johtuu. Kun olimme sen kertoneet, niin välittömästi siirryimme asuintalon puolelle ja kahvit ja kakut olivat pöydässä. Ei siinä paljoa kieliä puhuttu, mutta lapset ja lastenlapset käytiin kuitenkin läpi. Katsotaan siis miten meidän jatkossa käy.
Seuraava näiden sivujen päivitys tapahtuu kunhan olemme päässeet täältä vihdoin kotiin. Ehkä joitakin jälkikuulumisia vielä senkin jälkeen. Onhan tämä päiväkirja ja sen mukanaan tuomat viestit niin kotiväeltä kun teiltäkin olleet jonkinmoinen henkireikä meille. Ainoa asia joka jäi harmittamaan oli se, etten kyennyt väsymykseltäni päivittämään tietoja kuulumisista viime hetkiltä. Ehkä se kuitenkin menee näinkin. Palataan loppuviikosta.
13.06.2003 Perjantai
Jälleen kotona. Olo on perinjuurin tyhjä. Ei ensimmäistäkään ajatusta tule ulos, joten kerron tässä lähinnä matkasta Qasigiannquitista kotiin.
Maanantai oli Grönlannissa siis helluntai ja pyhäpäivä. Illalla totesimme koko kylän lasten saavan kasteen, eli pääsevän ripille Disco Bay hotellin alakerrassa. Juhlat jatkuivat klo 02 asti. Rumpujen pärinä kuului kyllä hyvin huoneeseemme, mutta me vain nukuimme vanhoja velkoja pois.
Aamulla meille oli järjestetty kuljetus Ilulissattiin. Matkasimme meritse sellaisella perämoottorilla varustetulla avoveneellä läpi Grönlannin vaarallisimpien vesien. Kuskina meillä oli nuori eskimopoika, joka toivottavasti tiesi mitä tuolla jäävuorien kattamalla merellä teki. Aina se ei tuntunut siltä, mutta perille kuitenkin päästiin 4 tunnin ajelun jälkeen. Tuolle matkallehan osuu Ilulissatin vierestä merelle laskeva vuono, josta poikii jäävuoria matkoilleen kohti Atlantia, eniten koko Grönlannissa. Oli mahtava elämys kellua noiden valtavien jäävuorien keskellä. Välillä tosiaan näytti, ettei läpikulkutietä ole, mutta vaikka kuskimme olikin nuori, niin eikö hän kuitenkin ollut tutuilla vesillä.
Ilulissatissa nappasimme heti taksin ja suunta lentokentälle. Siellä kuulimme tämän päivän koneen jo lähteneen, eli vielä yksi yö hotellissa. Nyt meille jäi siis aikaa tutustua tähän 5000 asukkaan kylään. Knud Rasmussen oli Grönlannin merkittävimpiä miehiä. Hän on syntynyt ja varttunut tässä kaupungissa. Vielä riitti mielenkiintoa tutustua hänen kotitaloonsa, joka on nykyään museo. Oli hienoa nähdä museon myymälässä myytävänä Pentti Kronqvistin elämästä kertova kirja. Ylpeänä röyhistin takkini rintaa, jossa on ollut Pentin Nanoq museon pinssi koko matkan ajan.
Ilta meni tutustuessa Grönlantilaiseen elämään kantakaupungissa. Kronqvist oli kehottanut meitä olemaan tekemättä niin, mutta eipä siinä mitään ongelmaa ollut. Ehkä hieman enemmän mesoamista kuin täällä. Hieman kuin lapset leikkisivät.
Vihdoin sitten kotimatkalle.
Aamulla lento Kangerlussuakiin, josta melkein heti jatkot Kööpenhaminaan. Köpiksessä kuulimme Finnairin lakoista, joten seuraava mahdollinen lento oli vasta klo 08 torstai aamuna. Sittenpä vain odottamaan. 12 tuntia lentoaseman käytävillä notkuen ei ehkä ollut aivan juuri sitä, mitä olimme juhlasaatossa takaisinpaluusta odottaneet, mutta olimmehan kuitenkin kotimatkalla. Vihdoin sitten aamu ja lähtö. Vielä yksi nousu ja lasku. Helsigissa klo 10:30 ja ensimmäiset askeleet kotimaan maankamaralla. Ei enää lentoja. Päätimme pysyä jatkossa jalat maassa ja otimme paikat linja-autoon Tampereelle.
Klo 13:30 Linja-autoasemalla. Vastassa oli joukko sukulaisia kaikkine kukkineen ja kyltteineen. Me olimme Vuorenmaan kanssa aivan poikki, mutta jaksoimme kuitenkin hymyillä. Olihan tätäkin hetkeä odotettu. Annoimme vielä muutamat haastattelut ja pääsimme vihdoin kotiin.
Olipa mainio istua jälleen keittiön nurkkaan kuuntelemaan sitä kaikkea meteliä, mitä perheestä nyt yleensä lähtee. Vuorenmaa meni yksin kotiin. Ehkä hän oli eniten odottanut juuri sitä.
Terveisin Pete Mäkelä
www.expedition.fi
040 - 771 8581
| 
