Päiväkirja

Vuosi 2005

Se oli aurinkoinen päivä keväällä 2005. Tarkemmin sanottuna kyseessä oli keskiviikko 13.4.2005 ja kello oli noin kaksi iltapäivällä.

Sattuneesta syystä olin johtajana retkikunnassa, jonka tehtävä oli ollut käydä Huippuvuorten korkeimman huipun laella ja siinä ohessa hiihtää siltä seisomalta vielä 80. asteelle pohjoista leveyttä. Se kaikki oli mahdollista Svalbardissa ja se kaikki oli jo myös takana ja toteutettuna. Matkan aikana oli kohdattu ajankohtaan ja paikkaan nähden liian kovia pakkasia, liian syvää lunta, myrskyjä ja jopa yhden retkikunnan jäsenen evakuointi. Kuitenkin kolmen viikon perästä, se mikä enää eniten häiritsi, oli pitkä jäljellä oleva yksitoikkoinen matka kohti sivistystä.

Erään tauon aikana tilanne retkeläisten keskuudessa meni yllättäen torailun puolelle niin, että itsekseni kirosin alimpaan helvettiin koko meneillään olevan matkan ja ryhdyin suunnittelemaan rauhoittavaa matkaa vaikkapa Grönlannin jäätikölle. Siellä olisi mukava hiihdellä vailla turhia jännitteitä vuorista, vuonoista ja karhuista. Maailman suurimman saaren jäätiköllä voisi viettää aikaansa aivan kuinka pitkään tahansa, sillä sen verran kokoa sille on suotu. Mukaan olisi saatava ainakin yksi kaveri ja melko automaattisesti ajattelin matkakumppaniksi Vuorenmaan Peteä. Peten kanssa oli ollut viimeksikin vuonna 2003 rentouttavaa ja hiljaista. Silloin hiihdimme Grönlannin jäätikön halki idästä länteen. Olimme Vuorenmaan kanssa kahdestaan reissussa ja velvollisia vain toisillemme, mistä seurasi automaattisesti se, että olimme vanhoina tuttuina jo muutaman viikon jälkeen melko hiljaa. Asiat kun tuppaavat selviämään ilman puhettakin kahden miehen retkikunnassa.

Sen päivän iltana lähetin Vuorenmaalle sähköpostia satelliittipuhelimen välityksellä, ja kysymyksenä oli "lähteekö mies rauhoittavalle matkalle pitkin poikki Grönlannin", pohjoisesta etelään.

Pari päivää myöhemmin sain kuin sainkin vastauksen Austfjordenin leiriin, ja Vuorenmaa ilmoitti olevansa valmiina matkaan. Tai ainakin suunnittelemaan sitä lähitulevaisuuteen.

Sen jälkeen oli hyvä tehdä sekin reissu Svalbardissa loppuun, kun tiesi jo etukäteen uuden reissun odottavan.

Kesän ja syksyn aikana ei retkirintamalla tapahtunut muutamia lapinreissuja lukuun ottamatta paljoakaan. Sen sijaan kesän lopussa sain yhtäkkisen idean kirjoittaa edellisestä Svalbardin reissusta kirjan ja sen kanssa aika meni kuin lentäen kohti syksyä. Marraskuussa 2005 kauppoihin ilmestyi ensimmäistä kertaa kirja nimeltä "80 astetta pohjoista leveyttä" ja kirjaa julkistettiin Tampereen pääkirjaston luentosalissa satapäiselle yleisölle luentoine päivineen. Luonnollisesti mukana olivat lisäkseni Sami Nytorp, Vesa Luomala, Sepe Virtanen ja OP Lahti Svalbard 2005 -retkikunnasta, mutta sen lisäksi paikalla olivat myös Jari Kaaja, Harri Kalliovalkama, Pete Vuorenmaa ja Jussi Hilden, jotka olivat ilmoittautuneet minun ja Sami Nytorpin lisäksi innokkaiksi lähtijöiksi "Perriertoppen kaatuu 2006" -retkikuntaan.

Ilta 80 asteen lumoissa kului mukavasti esitelmän ja sitä seuranneen "kirjanjulkistamis- ja matkan päättämispäivällisellä". 80 astetta pohjoista leveyttä oli nyt kaupoissa ja meiltä mukana olleilta tyystin takanapäin, joten oli aika keskittyä uusiin haasteisiin.

Tilanne oli sikäli kriittinen, että uusi Svalbard 2006 reissu (14 vrk, tavoitteena Perriertoppen ja Newtontoppen) oli tulossa jo heti viisi kuukautta edellisen reissun kirjanjulkistamisen jälkeen. Tosiasiassa itselläni rahkeet eivät riittäneetkään uuden reissun täysipainoiseen järjestämiseen, mutta onneksi Kangasalan ryhmä oli siinä mukana sitäkin aktiivisemmin. Joskin on myönnettävä, ettei kahden viikon retki arktisille alueille, (vaikkakin sama kriteeri oikeuttaa jäsenyyteen Suomen Arktisessa Klubissa) tai ainakaan Svalbardiin enää tänä päivänä vaadi mitään ihmeellisyyksiä järjestämisen suhteen. Kokemus ja raha taitavat olla päällimmäisiä asioita.

Grönlannin pitkä reissu oli kuitenkin minun ja Vuorenmaan päällimmäisiä puheenaiheita viikonloppureissuilla ja jokaviikkoisessa sulkkisturnauksessamme. Ja pääasiana tuntui olevan kokonaisuus, miten reissu voidaan toteuttaa. Mikä on maksimi kesto, ajankohta, ravinnon tarve, paljonko ahkiot saavat painaa ja millä ahkiolla voitaisiin sellainen arviolta 160-kiloinen kuorma kuljettaa.

Vastauksia haettiin luonnollisesti kiihtyvällä tahdilla syksyn edetessä ja merkittäviäkin voittoja saavutettiin. Olin jo Grönlanti 2003 -retken jälkeen ystävystynyt Hit Ky:n Pekka Tyllilän kanssa, joka hääräsi oman firmansa ahkiokauppaa julistaen epoksi- ja lasikuitutietämystään, ja jota paremmanpuutteessa luonnollisesti uskoin ja onnekseni en turhaan.

Talven 05-06 tärkein ulkoiluvälinemarkkinoilla tehty sovellus oli suksenpohjamuovin kiinnittäminen ahkioiden jalaksiin ja pohjiin. Ahkionpohjien suksimuovitus oli menestys myös testeissä. Vakiosykemittauksella tehtyjen kokeiden mukaan pohjustetut ahkiot kulkevat keskimäärin neljänneksen kevyemmin, normaaleihin geelipintaisiin ja muovijalaksilla kulkeviin ahkioihin verrattuna. Suksenpohjamuovilla päällystetty, tai oikeammin alustettu ahkio voidaan myös luistovoidella ja reissun aikana sattuneet naarmut voidaan täyttää parafiinilla normaalien suksien tapaan. Svalbard 2006 -retkikunnan kaikki ahkiot pohjustettiin Tyllilän verstaalla.

Vuosi 2006

2006 vuoden Svalbardin-reissun yksi tärkeimmistä tekijöistä oli se, että olimme jälleen kahdestaan Vuorenmaan kanssa reissussa. Meillä piti olla aikaa keskustella tulevan Grönlannin-reissun asioista, mutta se jäi kyllä väliin. Joka tapauksessa pääsimme elämään jälleen kahdestaan ja tottumaan toistemme hajuihin hetkeksi.

Sellaista totaalista sopeutumista elämään jonkun toisen kaverin kanssa, voisi arvioida monella tapaa, mutta itse pidän tärkeimpänä sitä, että hyväksyy toisen "sellaisena kuin se on juuri nyt kun se on". Kuulostaa aika tyypilliseltä fraasilta näin kotioloissa, mutta tilanteessa, jossa ainoa kontakti ihmisyyteen asuu vieressäsi ja edellisestä kontaktista on jo aikaa, alkaa arvostaa toveriaan haluamattaankin sellaisenaan kuin se on.

Alkutalven kohokohtia olivat Svalbard 2006 -retkikunnan Näsijärven harjoitusreissu ja Siilinkarilla vietetty sunnuntai, jolloin kerroimme jälleen arktisia kuulumisia Pirkanmaalta tuhatpäiselle yleisölle.

Huhtikuun alussa pääsimme vihdoin matkaan ja kaksiviikkoinen white out saattoi alkaa. Matka oli todellakin merkillinen säiden suhteen. Vain yhtenä hetkenä koko reissun aikana näimme auringon. Ehkä puolet retkikunnan valokuvista otettiin sen hetken aikana. Kaikkiaan kiidimme melko rivakkaa vauhtia Fredheimin "kylästä" Svalbardin korkeimman vuoren Newtontoppenin huipulle ja takaisin. Vuoren huiputus oli kuin toisinto vuodelta 2005. Täydessä sumussa ylös ja alas. Olen monesti katsellut upeita valokuvia Newtontoppenin huipulta, mutta edelleen omat kuvat odottavat ottamistaan. Ehkä nyt mennään hieman jo asioiden edelle, mutta nähtävästi uusi mahdollisuus uusien kuvien ottamiseen Svalbardin korkeimmilta huipuilta on edessä jälleen keväällä 2009.

Arktinen kevät 2006 oli monella tapaa vilkasta aikaa. Oikeastaan ennätyksellistä näin suomalaisittain. Laskuvarjojääkärikillan kaverit matkasivat kohti pohjoisnapaa. Vaiskan (Kari Vainio) retkikunta teki kolmen viikon reissun Huippuvuorilla. Eero Oura ja Vesa Luomala pyyhkivät suksiensa pohjat Grönlannin jäätiköllä ja kipaisivat jään yli huhti-toukokuussa. Pasi Ikonen matkaili samaisen jäätikköreitin kansainvälisessä retkikunnassa ja vielä sentään muitakin oli liikkeellä. Mount Finland -retkikunta jysäytti loppuvuoden pommin matkaamalla vielä etelämantereelle kiipeilemään.

Aikamoista menoa siis arktisilla alueilla. Järkyttävin retkistä oli varmasti Lvjk:n naparetki, jonka aikataulu oli väännetty olosuhteiden pakosta niin kireälle, että kaverit tiesivät jo lähdössä joutuvansa tekemään uuden ennätyksen navan saavuttamisessa, mikäli aikoivat tänä keväänä ehtiä sinne perille. Kaikki järkyttävät pakkaset, avovesirailot, jääröykkiöt ja muut vastoinkäymiset tekivät matkasta äärimmäisen rankan tehdä ja niin kutkuttavan mukavan seurata kotisohvalta.

Itse olin oman reissun lisäksi hoitelemassa Vesan ja Eeron Grönlannin ylityksen päivityksiä, joten mielenkiinto sitäkin reissua kohtaan oli luonnollisesti melkoinen. Etenkin reissun alun pideraq-myrsky, joka hajotti kaverusten teltan ja piti miehiä motissa melkein kaksi vuorokautta oli merkillinen ja opettavainen tarina. Olin nimittäin kuullut monien suusta kuvauksia pideraqin yhtäkkisestä alkamisesta, mutta vasta Vesa Luomalan jälkeenpäin kuvien kera kuultu kertomus selvitti asian mielessäni.

Pideraq-myrsky johtuu kylmän ilmamassan liikkumisesta jäätikön keskeltä reunoille päin. Ilmamassa kerää voimia satojen kilometrien matkalla alamäkeen kohti rannikkoa, kunnes on pahimmillaan juuri jyrkimmässä mäessä jäätikön laidalla. Siinä samassa kohdassa Vesa ja Eero kohtasivat pideraqin ja saivat tuta sen voiman. Periaatteessa näitä katabaattisia arktisia myrskyjä esiintyy tutkimusten mukaan eniten juuri Grönlannin itärannikon keskivaiheilla, mutta toki jäätikkö sylkee myrskyjään kohti koko saaren kaikkia rannikoita. Niinpä meidänkin kevään reissulla on jälleen todennäköistä, että koemme ankaria tuulia joko noustessa jäätikölle tai sitten matkan varrella, mikäli kuljemme kohti pohjoista rannikoiden tuntumassa.

Kesällä oli aikaa keskittyä hieman arkisempiinkin asioihin, joten teimme Peten ja Tunturikerho Kolbmalaisten kanssa avokanoottireissun Sevettijärveltä Inarijärven selkien yli Nellimin Mustolaan. Reilusti alle viisimetrinen kanoottimme oli kuin tehty alun veneteiden kulkemiseen ja telaamiseen, mutta Inarijärven selkien aallokoissa oli meno hieman toisenlaista. Joka toisella vedolla tuli meloa ja joka toisella äyskäri heilahti. Matkan aikana oli jälleen tarkoitus puida tulevaa retkeä valmiiksi, mutta kuten aiemminkin emme puhuneet toisillemme reissusta sanaakaan. Ruokia sentään testailimme, eli söimme samaa makaroni-jauheliha pataa kaiken viikkoa. Sen verran pääteltiin, että jatkamme edelleen samalla ruoalla, mutta ajoittain mausteeksi voisi laittaa vaikka tomaattikeittoa.

Muita aktiviteettejä olivat mm. Suomen Arktisen Klubin web-sivujen kyhääminen. Vuorenmaa teki sivuille upean kansainvälisen tutkimusmatkailijalistan, josta kuka tahansa voi käydä etsimässä tietoa esi-isiemme seikkailuista arktisilla alueilla. Kokosimme kaikki suomalaiset arktiset matkailijat yhteen aikajärjestyksessä ja keräsimme vielä hieman klubin syntyhistoriaa tuleville polville ja itsellemmekin tiedoksi.

Olimme määritelleet syksylle 2006 muutamia toimia, jotka pitäisi hoitaa alulle. Yksi sellainen oli uuden suomalaisen arktisille alueille tarkoitetun ahkion suunnittelu ja toteutus yhdessä Pekka Tyllilän kanssa. Päättelimme Peten kanssa, että jos joutuisimme maksamaan yhdestä norjalaisesta kaksi metriä pitkästä ja kuusikymmentä senttiä leveästä, 600-litraisesta ahkiosta 3500 euroa kappaleelta, niin luulisi 7000 eurolla saavan pari vastaavanlaista tuotetta kotimaastakin. Tätä asiaa lähdimme viemään eteenpäin Tyllilän verstaalla. Joulun aikaan malli oli jo hahmollaan ja pääsin suunnittelemaan jo ahkion kankaitakin. Valmista odottelimme kuitenkin vasta keväämmällä.

Toinen ajoissa opeteltava asia oli leijahiihdon opettelu. Tai oikeammin leijahiihtokouluun ilmoittautuminen. Tapio Hinkkanen on Pirkanmaalla vaikuttava IKO:n sertifioima leijahiihto-ohjaaja, jonka opastuksella pääsimmekin alkuun leijojen kanssa. Lumen puuttuessa vielä joulunkin aikaan lennättelimme leijoja nurmikoilla ja kentillä. Leijojen käyttö oli nyt kuitenkin laitettu auttavasti alkuun ja odottelimme jo malttamattomana tulevia lumia päästäksemme kiitämään lakeuksille.