Päiväkirja

Talvi 2007

Arktisten retkien järjestäminen nykyään on hieman erilaista kuin muutama vuosi sitten. Yleensä ottaen uusia asioita tulee yhä vähemmän vastaan ja niihinkin, jotka tuntuvat aluksi vaikeasti selvitettäviltä löytyy vastaus yleensä lopuksi melko vaivatta, kiitos kasvaneen kontaktiverkon. Arktisen klubin jäsenyys ja muut alan ja alan ulkopuolisetkin asiasta kiinnostuneet tuttavat ovat suureksi avuksi monissa arkisissa arktisissa kysymyksissä. Itsekin olen saanut osallistua monien suomalaisten retkeilijöiden retkien suunnitteluun ja jopa varustamiseen, ja mikä parasta, se tuntuu olevan nykyään melkein mielenkiintoisinta toimintaa tällä alalla.

On nimittäin niin, että muistan (ja muistamme molemmat Vuorenmaan kanssa) hyvin sen ajan ensimmäisen arktisen Grönlanti 2003 -retken järjestämisvaiheessa, jolloin olimme melkein valmiit lyömään hiihtohanskat naulaan jo pelkästään seuraavien kuukausien tulevia selvittelyjä ja ongelmia ajatellessamme. Reissun jälkeen arktinen virus oli kuitenkin tarttunut elimistöömme, emmekä enää voineet vastustaa arktiksen kutsua. Oli aloitettava uuden reissun järkkääminen. Syntyi Svalbard 2005 -retki, Svalbard 2006 -retki ja vielä Svalbard 2007 -retkikin. Vuonna 2005 ponnistus reissun eteen oli vielä melkein kuin olisi alusta aloittanut. 2006 mentiin jo vanhoilla meriiteillä ja 2007 kesäreissu tunturikerho Kolbman kanssa oli järjestämisen suhteen läpihuutojuttu.

Kaikkien reissujen yhteinen tekijä oli kuitenkin aika jossain vaiheessa ennen varsinaista matkaa, jolloin mielenkiinto meinasi loppua ikään kuin kesken. Nyt uutta reissua aloitellessa ja päästessämme vihdoin vaiheeseen, jolloin asiat alkavat konkretisoitumaan olemme jälleen samassa tilanteessa. On edelleen yhtä vaikeaa ryhtyä toimeen. Monet asiat painavat päivittäin: selvittämättömiä viranomaiskuvioita, websivuja, sponsoreita, leijakuvioita, logistiikkaa varusteiden kanssa, lentolippuja, ruokataloutta yms. Kaikkea tehtävää piisaa niin, että lopuksi huomaa seisovansa melkein toimettomana ja suunnittelee vain rauhoittavaa matkaa läheiseen metsään tulille. Ja kyllä me tulilla olemme olleetkin. Useastikin ja suunnitelleet reissua edelleen.

Talven 2007 pääasiallinen tarpeemme oli opetella leijahiihtoa siihen malliin, että saattaisimme sitten seuraavana vuonna lähteä luottavaisin mielin matkaan ja saattaa ahkiokuvio niin valmiiksi, että talven 07 - 08 aikana emme enää tarvitsisi varsinaisia kokeiluja ahkion kanssa.

Tapio Hinkkanen oli edelleen kärsivällinen ja antoi osaamisensa käyttöömme. Saimme nyt vesien kiteydyttyä liihotella pitkin poikin lumihankia hakien sopivia kulmia leijoille ja opetellen pysähdyksiä, lähtöjä ja turvamekanismeja. Vuorenmaa kerkesi hiihdoiltaan (perinteisen intohimohiihtäjä kun on) mukaan vain pari kertaa, mutta koetin paikata tilannetta tuppaamalla Tapion uusille kursseille mukaan aina kun oli mahdollista. Niin tunsin leijailun edes hieman juurtuneen tajuntaan ja saatoin keskittyä myös kevään toiseen kriittiseen toimeen, eli ahkion lopulliseen valmistumiseen. Vuorenmaan vajavaiseen leijahiihtokokemukseen uskoin avun löytyvän viimeistään sopimallamme Inarinjärven hiihtoleiriltä, jonka olimme sopineen huhtikuun alkuun.

Ahkiontekijä Pekka Tyllilä on kyllä hauska mies monella tapaa. Miehen ulosanti on uutuuttaan monelle liian teoreettinen ja kokeileva, joillekin ehkä jopa sekava, (jutun rönsyillessä asiasta ja paikasta toiseen) mutta itse olen kokenut Pekan teoriat tosina, kovina lasikuituahkioina, jotka ovat olleet sellaisia, kuin olen halunnut ja toimineet vielä loppukäytössä. Ajoittain jopa liian hyvin, mitä tulee suksenpohjamuovilla päällystettyihin erittäin hyvin etenkin alamäkeen luistaviin ahkioihin. Tälläkin kertaa Tyllilän verstas oli toiminut, kuten olin odottanut. Kun tiesin Pekan suhtautuvan tulevaan/meneillään olevaan projektiin syvällä tunteella saatoin olla varma aikataulusta, vaikka vielä maaliskuun alussa tulevan retkemme ahkion malli olikin montaa viimeistelyä vailla. Kävin itse muutaman kerran paikalla kommentoimassa mallia ja Pekka poikineen teki lopullisen millimetrin tarkan työn. Vihdoin maaliskuun puolivälissä sain ensimmäiset kaksi muotista laminoitua ahkiota itselleni ja pääsin suunnittelemaan ahkiolle kangaspeitteitä ja vetojärjestelmää.

Kuitenkin ennen kuin pääsimme vetämään ahkioitamme leijoilla meidän tuli hankkia leijat jostain. Olimme toki saaneet kouluttajaltamme muutamia vinkkejä, mistä ja mitä leijoja Suomesta yleensä on saatavilla. Vaikka kuinka kävimme keskusteluja ihmisten kanssa, niin tästä aiheesta ei löytynytkään selvää yksimielisyyttä parhaimman leijan laadun ja toimivuuden kanssa. Olimme Tapio Hinkkasen kanssa opetelleen leijailua Ozone-leijojen kanssa, joten olimme jo alusta alkaen (huomioon ottaen lyhyt valmistautumisaika) niiden kannalla. Asiaa enemmän selvitettyäni leijojen maailma alkoi selvitä. Leijoja alkoi löytyä vaikka mihin erikoistoimintaan, oli avoimia?, puoliavoimia?, pumpattavia? yms. Selvitimme leijojen eroja urakalla, ja totesimme lopuksi, etteivät erot todellakaan loppukäytössä olleet kuitenkaan niin suuria, että eri valmistajien joukosta olisi löytynyt selvästi erottuva malli juuri meille. Lopuksi päädyimme Ozonen avoimiin leijoihin, joita lopuksi pyysimmekin leijan maahantuojalta Vandernet Oy:ltä koekäyttöön Inarinjärven korkeanpaikan leirille. Olimme harjoitelleet leijailua 8-neliöisillä Ozonen Access2-leijoilla ja Inarille saimme mukaamme 7,5- ja 10-neliömetriset Ozone Frenzy07 -leijat. Vuorenmaalle 7,5 neliötä ja Mäkelälle 10.

Ahkioiden kangastelu oli aivan oma työnsä. Aluksi hankin Starkilta 30 mm kuperaa alumiinista auton kylkilistaa kiertämään ahkion kankaan ja aihion yhtymäkohtaa, mutta jo varsin pian totesin listan olevan aivan liian jäykkää taipumaan meidän melko jyrkkäreunaisen ahkion mutkissa ja keulakaarteessa. Uuden tilauksen tein 3 x 15 listasta, joka osoittautui samaksi, mitä Fjellpulken käyttää omissa ahkioissaan. Ajattelin alumiinilistan, paitsi kiinnittävän kankaan ahkion aihioon, myös vahvistavan aihion reunoja siinä määrin, että se kestää suunnittelemamme reissun ilman enempiä korjauksia.

Kangasprojekti oli sitten oma juttunsa, mikä on elänyt oikeastaan koko sen ajan, kun olemme ahkioilla kulkeneet. Tällä kertaa ratkaisevan vinkin Inari 2007 -ahkioiden kankaisiin antoi Tero Teelahti, joka kehui Pohjoisnapa 2006 -reissuilla käytetyn Accapulka-ahkioiden peitteen olleen Hillebergin käyttämän telttakankaan ohutta kerlon-kangasta. Oli kuulemma kestänyt hyvin.

Niin tein päätöksen ja hankin Oulusta Shelby Oy:stä muutamia metrejä punaista telttakangasta, mikä näytti ja tuntui kovin samanlaiselta, kuin Hillen telttakankaat. Muutamien harjoitustuntien jälkeen kankaat luontuivat jotenkin kaareviin aihioihin ja sain kuin sainkin ommeltua kankaat sopiviin mittoihin. Yhdessä Vuorenmaan kanssa taittelimme ja niittasimme alumiinilistat ahkioiden kylkiin. Maaliskuun viimeisten päivien aikaan ihailimme viimein kättemme työtä. Kaksi sopusuhtaista JR2007 (uusi mallinimi) arktista ahkiota oli siinä silmiemme edessä ihailtavana. Olimme siis valmiit talven koitokseen Inarinjärvelle leijoinemme ja ahkioinemme.

Kevät 2007

Kevään 2007 reissun nimittäjä oli "perinneretki". Lähdimme reissuun ajatuksenamme viettää aikaa viikon päivät takavuosien malliin tulilla ja laavuilla.

Maaliskuun lopussa keräsin MB sprinteriin kaveruksia ympäri Pirkanmaata. Ensimmäisenä kyytiin tuli Sepe Virtanen, tuttu Svalbard 2005 -reissulta. Muutaman hetken jälkeen kuljimme jo Nokian takana metsässä, jolloin mukaan tuli Sami Nytorp ja OP Lahti, jotka molemmat olivat myös olleet 2005 reissulla mukana. Vuorenmaa hyppäsi kyytiin jo aiemmin Kissanmaalta.

Jo heti aluksi teimme vielä pienen kurvin Ylöjärveläisen "autotallitehtailijan" (Pekka Tyllilä) luokse näyttämään hänelle melkein valmista ja kokeilematonta J(G)R2007-ahkiota. Nostimme ylpeänä toisen laitteista oikein esille Pekan ihasteltavaksi ja totesimmekin heti alkuun ohuen kankaan repeytyneen ahkion laitaa vasten jonkun kovan esineen hinkattua sitä vasten. Oli siinä taas mietittävää matkalla kohti pohjoista.

Vajaan viidentoista tunnin reissun jälkeen saavuimme vihdoin Nellimiin, josta lähdimme hetimiten hiihtämään kelkkauria pitkin pois sivistyksen huomasta. Muutaman tunnin jälkeen saavuimme Mossinasaaren laitaan, jonka pohjoisrannalle teimme ensimmäisen leirin. Melkein kohtisuoraan leirimme rantaan osuva tuuli houkutteli minut tietysti kokeilemaan leijoja ja etenkin leijojen rajoja sydän pamppaillen. Pamppaillen siitä syystä, että nopeudet taisivat olla hieman arvioituja kovempia ja jouduin leijaillessani pahoille teille ja lopuksi vielä puuhunkin, mitä olen toistaiseksi koko elämäni pyrkinyt välttämään. En millään voinut arvata, että leijoja syövä puu sijaitsee Inarinjärvellä. Muutaman melkein onnistuneen kurvin jälkeen päättelin, että on hyvä lopettaa hyvään fiilikseen ja palasimme kaikki rantaa rakentamaan ensimmäisen yön leiriä.

Viiteen mieheen perinneleirikin rakentuu aivan muitta mutkitta. Etenkin Inarijärvellä, missä polttopuuhuolto on useimmiten hoidettu jo heti retkeläisten rantauduttua. Varmuuden vakuudeksi olimme lunastaneet Ivalosta maapuuluvan, jonka maksettu kahden kuution puumäärä riitti ainakin melkein koko reissun tarpeiksi.

Leirin teimme joka ilta samalla tavalla, eli laitoimme kaksi avolaavua vastakkain ja siihen pienet tulet välille. Kaiken ruoan valmistimme nuotiolla ja saimmekin nauttia mitä moninaisimmista tuotteista. Oli karjalanpaistia, peurapihvejä, Svalbardin pataa ja lettuja. Ja muutamia tömäyksiä savua karkottamaan.

Käytimme liikkumiseen leijoja aina kun voimme. Ja koska leijoja meillä oli vain kaksi ja väkeä viisi henkeä, niin päätimme heti alkuun kokeille leijan vetoa ison kuorman kanssa. Jo toisena päivänä viiletin Samin kanssa 10 km matkan leijan avulla suoraan Kärppäsaareen. Leijan käyttäjälle kulku oli hieman raskasta, mutta olihan perässä toisaalta kaksi ahkiota ja yksi lisämies, yhteensä n. 150 kg. Parhaimpiin saavutuksiin leijojen kanssa pääsimme pari päivää myöhemmin, kun sopivassa sivutuulessa vedin perässäni 450 kg:n kuormaa: kolmea miestä ja neljää ahkiota. Hieman pienemmällä 350 kg:n kuormalla kuljimmekin jo mukavasti lopun päivää.

Viikon aikana kiertelimme pohjoisimmillaan Pisteriin, josta palasimme järven itärantaa myöten takaisin Nellimin suuntaan. Liian kovilla tuulilla koetetut leijailut päättyivät muutaman kerran uskomattomiin ilmalentoihin, mutta otimme tilanteet opetuksen kannalta ja totesimme leijojen hätälaukaisujen toimivan onneksi täysin moitteetta. Viimeisenäkin päivänä pääsin vielä pujottelemaan leijan avulla väylällä Nellimin kylälle. Oli hyvä huomata hallitsevansa liikkumisen ja ohjailun edes jotenkin kelvollisesti.

Uudet ahkiot saivat viikon aikana mielestäni kovaa kyytiä. Välillä oli kovaa jäätä ja välillä pehmeämpää takkulunta ja koetimme muutenkin käsitellä ahkioita melkeinpä kovakouraisesti. Kankaiden rikkoutuminen rajoittui hieman yllättäen menomatkalla tapahtuneeseen repeämään ja ahkioiden suksenmuovipohjat olivat kuin uudet reissun jälkeen. Vetojärjestelmä toimi sikäli, että ahkiot tulivat pienen virittelyn jälkeen melkein kohtisuoraan perässämme köysivedosta huolimatta. Ahkioiden jaloille tulon ehkäisimme (etenkin leijailun aikaan) 10 metriä pitkällä vetoliinalla. Ahkioiden jalakset ovat tarkoitukselle hieman normaalia kauempana toisistaan, ja ainakin tällä koereissulla se toimi hyvin, eivätkä ahkiot kaatuneet kertaakaan. Ahkioiden kankaat mietityttivät vielä ja kävimmekin läpi moninaisia vaihtoehtoja lopullisen järkevän ratkaisun löytämiseksi. Aika näyttää mihin lopuksi päädytään.

Inarin reissun jälkeen kevät oli jo pitkällä etelässä ja laitoimme ahkiot ja sukset komeroihin ja ryhdyimme suunnittelemaan näitä websivuja, sekä heinäkuun lopussa eteen tulevaa Svalbard 2007 -kesäreissua.

Kesä 2007

Avasimme websivujen ensimmäiset raakileet kesäkuun lopussa. Vuorenmaa teki jälleen tiedonhaluisille helpotuksia Grönlannin tutkimusmatkojen seurantaan kartoittamalla merkittävimmät reitit aktiiviselle kartalle tutkimusmatkasivulla. Tuollaisten sivujen tekeminen on usein, paitsi opettavaista niin myös palkitsevaa, sikäli kun retkeläiset haluavat tuoda retkikohteensa faktoja esille totuudenmukaisesti. Niinpä nyt tätä kirjoitettaessa minullekin on selvinnyt, että valitsemamme reitti Narsarsuaqista Qaanaaqiin on kuljettu aiemmin kaikkiaan kolmesti kahdeksan hengen toimesta. Ensimmäisen kerran 1989 ja viimeksi nyt kesällä 2007. Ensimmäinen koitos tehtiin koiravaljakoilla ja kaksi viimeisintä leijahiihtoa apuna käyttäen.

Lisäksi on muistettava kaksi vielä tulevaa reissuamme järeämpää matkaa: vuonna 1978 Naomi Uemura kulki yksin Kap Morris Jessupista aivan Grönlannin pohjoisimmasta kärjestä eteläiseen Narsarsuaqiin koiravaljakolla ja vuonna 1992 Rune Gjeldnes ja Torry Larsen matkasivat reitin toisin päin etelästä pohjoiseen, tehden samalla silloisen avustamattomien yhdensuuntaisten matkojen maailmanennätyksen 2928 km. Luonnollisesti Suomalaisia ei näissä tilastoissa ole, kuten ei yli 2000 km pitkien avustamattomien reissujenkaan tilastoissa. No. Näistä ja kaikesta muustakin löytyy tietoa sivuilta ja uskoakseni myös täältä päiväkirjan puolelta aika ajoin.

Mutta tämän kesän suurimman huomion vei Svalbard 2007 -retki, kolmentoista retkeläisen kolonna kylmille rannoille, keskelle jäämerta.

Reissu oli puhallettu alulle jo 2006 toukokuussa, jolloin alustavat lähtijät oli kartoitettu. Retken valmisteluissa oli kohtuullisen vähän toimia, joten siirsimme huoletta viimeisen ilmoittautumisen helmikuulle -07. Maaliskuun alussa pääsimme vihdoin tilailemaan lentolippuja, järjestelemään laivakuljetuksia yms. Olimme valinneet reitiksi aika paljon aiemmista suomalaisretkistä poikkeavan maaston. Kuljimme nimittäin Longyearbyenistä ensiksi laivalla kohti pohjoista ja Pyramidenin hylättyä kaivoskylää ja aloitimmekin matkamme vasta sieltä. Seuraavien viikkojen aikana teimme retken jääkauteen ja palasimme jälleen Pyramideniin muutamaa kokemusta rikkaampana. Tarkempi matkakertomus löytyy Kolbman sivuilta.

Elokuun loppupuolella oli aikaa hieman rauhoittua ja karistaa edellisen reissun tomut niskasta ja aloittaa vihdoin täysin purjein (leijoin) tämän reissun suunnittelun toteutus. Sovimme laittavamme lupapolitiikan alulle, kuten näiden sivujen päivityksenkin. Varsinaiset viikoittaiset päiväkirjan päivitykset aloitamme marraskuussa ja itse reissusta olemme ainakin tässä vaiheessa miettineet sivuja päivitettävän joka päivä. Myös varusteiden miettiminen ja hankkiminen ja haastavin, eli sponsorien järjestäminen olisi syytä jo oikeastaan olla kunnossa.

Kaikkea näitä ja paljon muuta jäämme miettimään elokuun iltaan.

Syksy 2007

Syyskuu lähti liikkeelle suurella pamauksella. Laitoimme tai oikeastaan Vuorenmaa laittoi kaikki lupa-asiat hoitoon kerralla. Haimme lupien hakemisluvan Danish Polar Centeristä (Dpc). Tämän luvan kanssa ei tällä kertaa mennytkään kuin vajaa viikko, kun olimme saaneet jo käyttöömme rekisteröintinumeron, jota tulisimme käyttämään kaikissa viranomaisasioissa.

Innoissamme uudesta retken virallisesta käänteestä laitoimme saman tien hakuun tai tiedusteluun pakollisen SAR-vakuutuksen, aseluvan ja radioluvan. Tällä kertaa nopeana voidaan pitää ainoastaan Grönlannin paikallista If.. vakuutusyhtiötä, joka ilmoitti meille kernaasti vakuuttavansa matkamme pientä muodollista 6500 euron maksua vastaan. No. Pääasia, että asia on selvillä.

Ase- ja radiolupien kanssa jäädään odottamaan tarkennuksia.

Vuorenmaa selvitti myös lentoaikataulumme pääpiirteittäin. Jos aiemmin olemme kironneet lentoyhtiöiden nettikauppoja, niin se sentään voidaan laskea niiden eduksi, että lentoreittien ja aikataulujen todellinen selvittäminen onnistuu melko helposti. Nytkin totesimme, että pääsemme kotikylästä vain yhdellä pompulla suoraan lähtöpaikkaamme Etelä-Grönlantiin. Paluulennot (mahdolliset?) ovatkin sitten monimutkaisemmat. En tiedä, mitkä koneet Qaanaaqin kylään asioivat, mutta jonkinlainen paikalliskone lienee kuitenkin kyseessä. Koneen hiipiessä kohti asuttuja seutuja etelään joudumme ottamaan vauhtia maaperästä peräti neljä kertaa, ennen kuin olemme päässeet edes irti Grönlannista. Asia vaikuttaa näin kaukaa katsottuna vielä ihan huvittavalta, mutta arvoitukseksi jää miltä mahtaa tuntua vihdoin itse paikanpäällä.

Kaikkiaan on alkanut tuntua siltä, että me emme ole itse lähdössä reissuun laisinkaan. Ikään kuin järjestäisimme retkeä joillekin muille. Epäilen, että ne muut henkilöt astuvat sitten aikanaan saappaisiimme, kunhan olemme Peten kanssa tehneet tuon reissun rankimman osuuden ensimmäisen kuukauden aikana. Sitten ne muut ilakoivat kevyiden kuormien, loivien mäkien ja suotuisien tuulien kera. Mutta sitä hetkeä on vaikea kuvitella, kun niin käy. Retken kaksi viimeistä kuukautta lienevät pitkälti keski-ikämme ratkaisevimmat kuukaudet. Muutenkin on kovin vaikeaa kuvitella ylipäätään mitään retkeä, joka kestäisi kolme kuukautta. Tuntuu kuin olisi muuttamassa johonkin. Ja niinhän se asian laita lieneekin. Sitä vain täytyy pureskella rauhassa.

Mietimme Peten kanssa jo aiemmin mukaan otettavia varusteita ja näihin asioihin puutuimme miten kykenimme. Laitoimme listalle tarvitsemamme tuotteet jonka jälkeen kävin keskusteluja vanhojen ja uusien varustesponsorien kanssa. Vaikka onkin myönnettävä, että varustesponsorien hankinta on käynyt helpommaksi viimeisten vuosien aikana, niin on sillä silti edelleen suurin merkitys reissun kokonaisuuden kanssa. Rahallisesti tämänkin reissun uusiin varusteisiin olisi kulunut taas reilusti yli 10 000 euroa. Kuitenkin sitäkin merkittävämpää on varustetoimittajien ja valmistajien oma mielenkiinto kehittää ja testauttaa varusteitaan kovissa olosuhteissa. Ja tällä kertaa vielä erityisen pitkän aikaa.

Reissun varusteita esitellään talven aikana sivuille ilmestyvillä varustesivuilla. Mainittakoon vielä varmuuden vuoksi, että valitut varusteet on valittu retkelle mukaan siksi, että ne ovat meidän kahden mielestä hyviä, ylivoimaisia muihin valmistajiin nähden. Jotkin varusteet ovat meille varta vasten tehtyjä. Yksi tuote, joka kuitenkin eroaa melko paljon muusta linjasta, on vanha lapinleukuni, jonka aion ottaa jälleen matkaan mukaan. Josko tarvitsisi sillä jääkarhua sohottaa?

Lokakuussa virittelimme jälleen valkeita Tampereen ympäristön metsiin. Mietimme uuden arktisen ahkiomme kangasratkaisuita ja muita tulevia töitä. Korjailimme ja täydentelimme näitä sivuja. Englanninkielinen päiväkirjakin näki valon.

Varsinaisena pakertamisena nähtäköön Pekka Tyllilän hiilikuitu-epoksi-kokeet, jotka toivat lämpöisiä tunteita rintapieleen nähtyäni tuloksia. Pekka teki muutamia pikkuhit-ahkioita koemielessä lähes samalla hiilikuitu-epoksi-menetelmällä, jolla tulevat JR2007-ahkiot tullaan tekemään. Kaukaloiden pinta oli upeaa katsottavaa, koska värjäämättömänä tuotteen seinämien sisällön ja rakenteen voi nähdä selvänä edessään. Sovimme Pekan kanssa, että hän saa tehdä menetelmistään ihan oman osion näille sivuille, kunhan saamme lopulliset tuotteet valmiiksi ja jonoon.

Tilanne normalisoitui kuun lopulla sikäli, että lähestyvien Skiexpo-messujen järjestelyt osaltamme olivat tietysti myöhässä ja vähintäänkin viime tingassa. Olin sopinut messujärjestäjien kanssa, että pidän pari Svalbard 2005 -esitelmää viikonlopun aikana. Niiden jälkeen menisimme kaluston ja lentolehtisten kanssa Free Heelsin osastolle juttelemaan mukavia messuvieraiden ja tuttujen kanssa. Niinpä tässä nyt muiden asioiden ollessa melkein kunnossa, kirjoittelen tätä päiväkirjaa messujen alkaessa huomenna perjantaina 2.11.

Viikonlopulle on luvattu ensimmäiset pakkaset koko maahan. Lauantaina kuulemma koko maa on jo valkoinen. Kaikki näyttää hyvältä meidän aloittaa talviharjoituskautemme. Kesälle monoa!

4.11.2007

Messut on messuiltu ja perusleiri sijaitsee jälleen pari sataa kilometriä pohjoisempana.

Viikonlopun aikana pidimme pari Svalbard 2005 -retkestä kertovaa esitelmää, joihin olikin molempiin saapunut mukavasti porukkaa. Sen lisäksi majailimme Free Heelsin osastolla kertomassa kuulumisiamme niistä kiinnostuneille.

Tuollainen rento, hieman epävirallinen messuviikonloppu on mitä mukavin tapa viettää aikaa juttelemalla retkeilystä. Leijahiihtotaitomme kasvoi teoreettisella tasolla monta askelta keskustellessamme alan gurujen kanssa lajista. Pohdimme ahkion vetoa leijalla, ylämäkityöskentelyä ja lopuksi varsinaisia hyppyjä leijalla. Arvelen nimittäin, että meidän lienee parempi opetella hyppäämään leijalla edes jollain tapaa, niin emme sitten joudu paniikkiin, kun jossain kohtaa väistämättä otamme ilmaa allemme leijaillessa. Muutenkin eniten ihmisiä kiinnosti leijailu ja hiihtovälineasiat. Uusi tuleva komposiittiahkiomme esiteltiin vielä mielikuvina. Ahkiomarkkinoilla odotamme läpimurtoa parin viikon sisään.

Madshus on liittynyt varustetukijoiden joukkoon. Madshus Glittertind on suksimerkki mitä olen käyttänyt jo vuodesta 2004 alkaen ja Vuorenmaakin tästä eteenpäin Pellestovan nyt hävitessä markkinoilta. Otamme reissuun mukaan suksiparit mieheen ja yhdet varasukset.

Mitään kiirettä suksilla ei vielä ole, sillä viikonlopuksi luvattu lumimassa jäi kauttaaltaan melko vaatimattomaksi. Jatkossa toivomme tietenkin nopeaa talven tuloa. Tänä vuonnahan voisi Kansainvälisen Polaarivuoden (IPY) kunniaksi pysyvä lumi sataa maahan jo tulevalla viikolla. Järvet jäätyisivät kahden viikon sisään ja talven kylmin paikkakunta olisi Tampere -62,4 asteen uudella ennätyksellä. Lunta olisi yhteensä yli kaksi metriä.

Mitenkähän mahtaa käydä?

11.11.2007

Vaikka yleensä aika onkin vähissä, tai ainakin kunkin projektin kohdalla vietetään yleensä viime tilkan viimeisiä hetkiä, on tässä projektissa joillekin asioille annettu paljon valmisteluaikaa.

Jo vuoden 2003 Grönlannin halkihiihdon kokemuksen turvin olemme pystyneet hoitelemaan rutiiniasioita järjestyksessä lupamenetelmistä varustevalintoihin. Palasimme näissä asioissa hieman takaisinpäin, kun Vuorenmaa lähetti tanskalaiseen IHI-vakuutusyhtiöön tarjouspyynnön matkamme SAR vakuuttamisesta. If.. vakuutushan lupasi hoitaa homman 6500 eurolla, mutta toki pienempikin tarjous kelpaisi.

Se, mille aikaa on suotu, on ahkioprojekti. Nyt asioiden kiitäessä kohti viimeisiä kokeita, ennen varsinaisten reissuahkioiden tekemistä olemme pitäneet tärkeänä edetä rauhassa. Rauhassa siitä syystä, että on järkevämpää tehdä kokeet ja virheet pienempiin yksiköihin (kuten kuvassa pikku-hit ahkion hiilikuituversio suksipohjustettuina) Tyllilän Pekan testit ensimmäisistä versioista tähän kuvassa näkyvään 11.11. synnytettyyn viimeisimpään lähes priimaan yksilöön ovat kokeneet monia nopeita kehitysvaiheita. Kuvan ahkio painaa valmiina alle 4 kiloa.

Vuorenmaan yksityiset ruoankuivaustalkoot ovat jatkuneet jo kuukausia. Etenkin kasviksissa löytyy erityisen märkiä tuotteita, kun 200 gramman pussillinen supistuu 13 gramman nyssykäksi. Päädyimme kaikkien lämpimienruokien tekemiseen itse kesän Svalbard-reissun kokeilujen perusteella. Söimme parin viikon ajan makaroni-jauheliha-kasvis-pöperöä jota maustoimme hieman suolalla ja pippurilla. Ehkä ensimmäiset päivät eivät olleet aivan kulinartistisen koulukunnan oppikirjasta, mutta nälän saavuttua kaikki annokset loppuivat taas kesken. Ajatuksena koko hommassa on jättää kotiin esim. italianpatapusseissa lilluvat E-lisäaineet, väriaineet yms. Säästämme painossa ja epäilen, että ateriamme ovat vieläpä terveellisempiä.

19.11.2007

Viikon toimet liittyivät pääasiassa aivan jakson loppuun. Perjantain kuluessa Pekka sai tehtyä ensimmäisen ison arktisen ahkion, jonka purkuun muotistaan pääsin itsekin osallistumaan lauantaiaamuna.

Eihän näillä asioilla koskaan kiire ole, mutta kun olimme sopineet jo kesällä, että otan ensimmäisen hiilikuituahkion mukaan Suomen Arktisen Klubin kokoukseen Pietarsaaren Fäbodaan Nanoq-museon tiloihin. Ja mukanahan se nyt sitten oli, vaikka tämän "viime tingan" takia olimmekin paikanpäällä vain 10 minuuttia ennen kokouksen alkua.

Tällä kertaa meikäläisten reissuista mukana oli Sami Nytorp, Vuorenmaa ja minä. Matkasimme halki pohjanmaan niin kiihtyneessä tilassa, että ajoimme useimmista risteyksistä ohi ja niistäkin mistä menimme oikein, olimme ainakin sitä mieltä, että väärin meni.

Luonnollisesti kiihtymys johtui onnistuneesta hiilikuituahkiosta, joka matkasi peräluukussa ja toisaalta tietysti siitä innosta, joka valtaa mielen kun tietää tapaavansa arktisten alueiden tuntijoita ja matkaajia runsain määrin.

Tänä vuonna Arktisen Klubin kokouksen parasta antia oli esitys Helsingin yliopiston glasiaaligeologien retkikunnasta (Kinnvika-projekti) Huippuvuorten Koillismaalle, mistä Veli-Pekka Salonen kertoi kuvin ja sanoin, unohtamatta retken tieteellisiä tuloksia. Retkikunnan toiminta liittyy jo viime viikolla mainitsemaani kansainväliseen polaarivuoteen (IPY), ja äskettäin kaupassa käydessäni huomasin Serlan sponsoroivan hanketta ihan mukavalla summalla. Veli-Pekka Salosen sanojen mukaan suomalaisten tutkimus on kuitenkin ihan luolamiestasolla verrattuna esim. keskieurooppalaisten toimintaan alueella. Ehkä ilmastonmuutos ei ole kovin tärkeää meille, koska asumme juuri sopivan korkealla ja neutraalilla alueella minkään vaikuttamatta meihin? (Ironia on pohjoismaalaisten oma ongelma).

Kuulimme myös tarinoita Grönlannista ja vielä parista matkasta Huippuvuorille. Vaiskan 2007 reissusta ja Sauli Hervan koiravaljakkomatkasta Gråhukeniin.

Illanvietto muuttui aamunvietoksi ja herätyskin oli heti aamupäivällä. Juttelimme vielä Naonoq-museon johtajan Pentti Kronqvistin kanssa tulevasta reissustamme ja läksiäisiksi Pentti antoi meille museon 20-vuotisjuhlajulkaisun matkaan. Sovimme palaavamme vielä ennen reissua kertaalleen katsomaan kuvia Thulen seudulta, missä Pentti on vieraillut peräti kuusi kertaa. Opimme varmasti vielä paljon uutta tulevina kuukausina.

25.11.2007

Greenland 2008 -retki hyväksyttiin viikolla Kansainvälisen Polaarivuoden (IPY) markkinointikanavaksi. Jatkossa tuomme esille entistä enemmän arktisia uutisia tiedeyhteisöiltä ja yritämme kiinnittää suuren yleisön huomion napa-alueiden merkitykseen historiallisena tiedearkkuna ja toisaalta samojen seutujen arvon tulevaisuudessa taloudelliselta ja geopoliittiselta kannalta.

Suomen Ipy-sivujen mukaan kansainvälistä polaarivuotta vietetään vuonna 2007-2008, jolloin tulee kuluneeksi 50 vuotta kansainvälisestä geofysiikan vuodesta ja 125 vuotta ensimmäisen kansainvälisestä polaarivuodesta. Näiden aikaisempien tutkimusohjelmien aikana kerättiin uutta tietoa maapallon napa-alueista ja otettiin huomattavia edistysaskelia geotieteiden alalla.

Polaarivuoden tavoitteita ovat:

• tutkia uusia kohteita molemmilla maapallon napa-alueilla
• syventää tietämystä napa-alueiden tapahtumaketjuista sekä niiden globaaleista kytkennöistä
• parantaa edellytyksiä tutkia muutoksia napa-alueilla tulevaisuudessakin
• kasvattaa uusi sukupolvi napa-alueiden tutkijoita ja insinöörejä
• kiinnittää suuren yleisön ja päätöksentekijöiden huomio napa-alueisiin ja niiden tilaan

Meidän reissun kannalta merkittävä asia on mm. Kaakkois-Grönlannin jäävirtojen muutokset, joiden seurauksena vesimassat ovat tunkeutuneet jään alle ja tehneet selvää entisistä tasaisista jäävirroista. Jäävirtojen nopeudet ovat kasvaneet huomattavia määriä, mikä luonnostaan nopeuttaa jäätikön reunojen vetäytymistä jään massan ja yhteneväisyyden vähetessä.

Toisaalta tämänhetkisen suunnitelman mukaan otamme reissumme alkuvaiheessa suunnan jäätikön länsilaitaa pitkin pohjoiseen. Tämä siitä syystä, että kuulemamme kommentit aikaisemmilta retkikunnilta kertovat, että tuuliolosuhteet ovat edullisemmat jäätikön lakiharjanteen länsipuolella. Tällöin tuuli käy pääosin idästä jäätikkötuulien luonteen vuoksi.

Nykypäivänä on monia helpotuksia reissun suunnittelussa. Yksi sellainen, ei ehkä merkittävä apu, on Summit Campin sääasema Grönlannin jäätikön korkeimmassa kohdassa. Tällä hetkellä pakkasta on näköjään vain -35 astetta, mutta kuusi tuntia sitten päivällä oli vielä -52 astetta pakkasta.

Ollapa siellä töissä

2.12.2007

Näyttäisi siltä, että tämänsyksyinen orastava talvi kestää ainakin itsenäisyyspäivään asti. Se ei kuitenkaan haittaa ehkä kotikaupunkimme innokkaimman hiihtäjän talviharrastuksia. Vuorenmaa on hiihtänyt tämän talven "laduilla" jo 100 kilometriä, vaikkei lunta löydy vielä montaakaan millimetriä. (vrt. leijakuvan lumitilanne lauantaina) Pahimpaan hiihtohimoon on tuonut helpotusta Kaupin urheilupuiston muovinurminen jalkapallokenttä, jonka liukkaalla kuuraisella pinnalla on erinomaiset olosuhteet kuvitella hiihtävänsä lumella. Tilanteen tekee ajoittain vaikeaksi ajautuminen luonnon nurmen puolelle, jolloin hiihto muuttuu perin raskaaksi. Turve lentää ja suksenpohjat vihertävät.

Kuntoilupuolella kuljemme Vuorenmaan kanssa perin erilaisia latuja. Yleensä ottaen olemme sopineet, että kumpikin hoitaa itsensä reissun alkuun sellaiseen kuntoon, että pystyy vastaamaan kaverin haasteeseen ylämäen alkaessa. Minä en ole luonteeltani yhden lajin mies, vaan sohlaan kaikenlaista hyötyliikunnan nimissä. Periaatteessa ainoa tarpeeni on parantaa peruskuntoa hitailla harjoitteilla ja varoa menettämästä hiellä ja vaivalla hankittua lisärasvakerrosta. Olen saanut järjestelmällisellä syömisellä painoni nousemaan viimeisen vuoden aikana 65 kilosta 75 kiloon ja tavoitteena on 80 kg maaliskuuhun mennessä. Tässäkään asiassa emme ole Vuorenmaan kanssa ihan samoilla linjoilla, vaan hän on ajatellut paljon pienempää lihottamista, jos nyt lihottaa yleensä laisinkaan. Vuonna 2003 lähtiessämme liikkeelle Itä-Grönlannista tilanne oli toisin päin. Vuorenmaa oli iso ja minä pieni. Vuorenmaalla jäi huono kokemus reilusta ylipainosta, joten on minun vuoroni tehdä koe ihrakerroksen kanssa. Olen perin huolestuneena miettinyt tulevan retkemme loputonta pituutta. Minun tulee aina heti nälkä jo yrittäessäni siirtää ajatuksia retkelle kuukausi lähdöstä. Olen varma, että tulen kärsimään nälästä pahasti. Menen siksi nyt jääkaapille…

Lauantaina pääsimme kokeilemaan hieman leijojen lennätystä. Pidimme parin tunnin session nosto ja laskuharjoituksia ja lennättämistä. Tuulta oli n. 2-4 m/s ja kahdeksan neliön Ozone Access XC -leija antoi lupauksia voimastaan pienilläkin tuulilla. Lisäksi leijan hallinta oli mielestäni helppoa, jota ominaisuutta valmistaja oli luvannutkin parantaa viime kaudesta. Lähdemme reissuun juuri em. leijoilla, emmekä ota muita leijoja mukaan.

9.12.2007

Tuleva reissumme eteläisestä Grönlannista pohjoiseen Thulen alueen Qaanaaqin kylään on matka halki aikojen myllerryksen. Grönlanti on tunnetun historiansa aikana kokenut monta lähestymistä eri mantereilta ennen kuin asutus on muotoutunut pysyväksi ja aina nykyhetkeen asti kestäväksi.

Grönlannin löytämisen tai oikeastaan pysyvän asuttamisen kannalta reissumme lähtöpaikka Narsaqin alue ja päätepiste Thulen alue ovat molemmat paikkoja minne ensimmäiset Grönlannin alkuasukkaat ovat lähestymisiään tehneet.

Eskimot saapuivat lännestä. Reilut tuhat vuotta sitten pohjoisia Jäämeren rantoja vaelsi ihmisiä ja suunta oli vuodesta toiseen kohti itää ja uusia seutuja. Nämä ihmiset olivat lähteneet matkaan kaukaa Siperiasta ja puhuttiin, että joidenkin veressä olisi myös eurooppalaisten soluja. Neljä muuttoaaltoa oli työntynyt nykyisestä Kanadasta yli Smithin salmen Thulen seudulle, mutta kaikki siihen mennessä perille päässeet olivat menehtyneet karussa maassa. Vasta viides muuttoaalto oli se menestys, josta nykyinenkin grönlantilainen on perinyt mongolipiirteensä. He antoivat alueelle yksinkertaisen nimen Nunaat - maa. Itseään he kutsuivat nimellä Kalallit - miehet. Oli syntynyt uusi maa. Kalallit Nunaat - Miesten Maa.

Thulen seudulta ihmiset levittäytyivät suoraan etelään kohti läntistä Grönlantia ja toisaalta pienempi ryhmä pohjoisen kautta Grönlannin itärannikolle. Thulen seudun eurooppalaiset kohtalonhetket olivat niinkin myöhään kuin 1910-luvulla, jolloin parivaljakko Knud Rasmussen (kuvassa Vuorenmaan kanssa Ilulissatin kylässä vuonna 2003) ja Peter Freuchen perustivat alueelle kauppa-aseman, jonka turvin Tanska omi alueet yhdysvaltalaisten nenän edestä.

Eli matkamme päättyy napaeskimoiden ensimmäisille rantautumispaikoille, mutta entä lähtöpiste?

Viikinki Erik Punainen oli voimakas mies, jonka oli paettava Norjasta Islantiin 900-luvun lopulla "joidenkin tappojen" jälkeen. Islantikaan ei tuonut rauhaa miehen elämään, vaan ilmeisesti muutaman haljenneen kallon jälkeen matkaa oli jatkettava yhä lännemmäksi. Erik Punainen saapui Grönlannin eteläkärkeen ja kolme vuotta kestäneen tutkimisen jälkeen hän palasi Islantiin keräämään siirtolaisia uuteen maahan. Houkuttelevasti nimettyyn Grönlantiin. Vihreään maahan. Suurin osa mukaan lähteneistä siirtolaisista asettui Erikin tilan Brattahlidin ympäristöön, alueelle, jota nykyisin kutsutaan Narsaqiksi. Myös meidän lähtöpaikkamme Narsarsuaq kuuluu kiinteästi alueeseen. Viisisataa vuotta eurooppalaiset siirtolaiset asuttivat Grönlannin eteläistä osaa, jonka jälkeen vieläkään ei ole pystytty selvittämään siirtolaisten katoamisen syytä. Ehkä syynä olivat Amerikan mantereelta tai pohjoisempaa Grönlannista valloitusretkilleen lähteneet skrälingit? Ehkä jokin kulkutauti tai monta vuotta kestänyt kylmempi kausi. Viimeiset aikakirjoihin merkityt tiedot eteläisestä Grönlannista ovat peräisin 1400-luvun alusta, jonka jälkeen seurannutta hiljaisuutta kesti yli kolmen sadan vuoden ajan.

Vasta 1700-luvun puolella purjehti lähetyssaarnaaja Hans Egede käännyttämään länsirannikon eskimoita kristinuskoon ja Eurooppa liittyi jälleen osaksi Grönlannin historiaa.

Ensi vuonna Grönlannissa tehdään jälleen suomalaista retkeilyhistoriaa.

16.12.2007

Lehdistö uutisoi viikolla jotenkin tutunkuuloisella lauseella: Grönlannin jäätikkö sulaa ennätysvauhtia. Jostain muistin kätköistä pulpahti esiin kuva, että tämän lauseen olen kuullut aiemminkin. Pienen tarkistuskierroksen jälkeen huomasin, että viimeksi samalla otsakkeella oli artikkeli Aamulehdessä helmikuussa 2006. Silloin Yhdysvaltain tutkijat olivat satelliittimittauksissa todenneet uudet sulamisennätykset vuodelta 2005.

Muutamassa vuodessa tilanne on pahentunut siinä määrin, että tänä vuonna (2007) ennätys on rikottu jälleen. Jäätä on hävinnyt kaksi kertaa Alppien koko jäämäärän verran, mikä on kymmenesosan enemmän kuin edellinen sulamisennätys vuodelta 2005.

Uusinkin tutkimus on tehty laajojen satelliittimittausten perusteella. Ilman lämpötila Grönlannin jäätikköalueilla on kohonnut melkein neljällä asteella vuodesta 1991. Tutkijoiden mukaan syynä on ilmakehän kasvihuonekaasujen lisääntyminen.

Viikolla selvisi, että käytämme Panasonic Toughbook -tietokonetta yhteydenpitovälineenä reissun päältä. Tämä täysin ruggeroitu (suojattu) tietokone kestää pakkasta, iskuja, pölyä ja kosteutta. Painoa on siedettävät 2,3 kg ja muistia ja suorituskykyä viimeisimmän tekniikan tapaan. Käytimme samaa konetta myös Svalbard 2005 -retkellä.

23.12.2007

Yhtenä aamuna viikolla heräsin ajatukseen, että reissun alkuun on enää hieman yli kolme kuukautta aikaa. Lähtöpäiväksemme on määrätty 9.4.2007, jolloin viikon ainoa kone lähtee Kööpenhaminasta kohti Narsarsuaqin kylää. Ajatus reissun näin yhtäkkisen läheisyyden kohtaamisesta herätti hämmennystä. Meillä on vielä moni asia pahasti kesken.

Yhteen sellaiseen koetin saada selvyyttä jo toissa viikolla kun soitin Travel Gargo -nimiseen firmaan Helsinki-Vantaalle ja kyselin olisiko mahdollista saada vastaus jo kolme kuukautta sitten lähettämäämme mailiin, jossa kysyttiin rahdin mahdollisuutta ja hintaa lähtöpaikkaamme. Eipä kuulunut vieläkään mitään vaikka lupasivat olla yhteydessä. Ehkä kuulemme asiasta lisää, kunhan ensimmäinen arkipäivä jälleen koittaa. Puhelimet vain soimaan…

Vuorenmaa on hoidellut ansiokkaasti muita paperiasioita ja luultavasti saammekin postia jo melko pian niin Grönlannin teleltä satelliittihätälähettimen luvan merkeissä kuin Grönlannin poliisiltakin, jolta joudumme hakemaan maahantuontiluvan pienelle revolverimme. Hankimme revolverin (Ruger Redhawk Alaskan .454 2,5 tuuman piipulla) Pohjois-Grönlannin aggressiivisia jääkarhuja vastaan.

Yksi paperiasioihin kuuluva asia on hoidossa, eli kartat on hankittu. Otamme mukaamme 5-6 karttaa, joista yksi on yleiskartta reissun seuraamista varten ja loput suurempi mittakaavaisia karttoja lähdöstä ja lopusta. Muutama kartta käsittelee mahdollisia pakoteitä esim. Ilulissatiin Keski-Grönlannissa.

Elämäni 38. joulu pärähtää käyntiin aivan näillä hetkillä (Vuorenmaalla 42.) joten voin kokemuksella toivottaa teille kaikille Hyvää Joulua.

30.12.2007

Vuoden viimeiset päivät kuluvat vaivihkaa jouluruokia sulatellessa, mutta heti 1.1. aamupäivällä starttaan hiihtämään Kilpisjärvelle. Lumitilanne täällä Tampereella on... tai siis sitä ei ole laisinkaan. Mietin tuossa hetki sitten, että saa ilmastoasiat nyt olla vähänaikaa, mutta en silti saata olla kertomatta löytämästäni EU-maiden yhteisestä sivustosta, missä tarjotaan ajantasaista tietoa poikkeuksellisista olosuhteista Euroopan alueella. Monen moista sitä verorahoillaan saa?

Svalbardista on tullut minulle ja monille muillekin tutuille ja tuntemattomille sellainen unelmien vaelluskohde, missä yhdistyy arktinen maailma nykyaikaisten olojen kanssa ja joka sijaitsee nyaikaisten yhteyksien päässä. Ensimmäisen matkani tein sinne 2005, toisen 2006 ja kolmannen kesällä 2007. Yksi yksityiskohta yli muiden on ollut kuvan holvikaaret Gizehfjelletin huipulla. Kuva on reissultani huhtikuussa 2005. Viimeisen kerran tänä kesänä kinasimme siitä, ovatko reiät tunturin huipulla reikiä, vai ovatko ne lumiläikkiä. Kotiin palattuamme selvitimme asiaa vihdoin siinä määrin, että saatoimme uskoa reiät reiksi ja sillä hyvä. Vannoimme Vuorenmaan kanssa kuitenkin vielä joskus kiipeävämme sinne tarkistamaan tilanteen omin silmin.

Tällä viikolla törmäsin kuitenkin uudestaan Gizehin huipulla olevaan holvimuodostelmaan. Olin katsomassa uutuuselokuvaa Kultainen Kompassi. Elokuvassa on paljon jäätiköitä ja jääkarhuja ja fantasiaelokuvan mukaan siinä ollaan kokoajan matkalla johonkin ihmeelliseen paikkaan: Svalbardiin. No vihdoin kun sinne päästiin, niin eikös vaan silmien edessä olleet nuo Gizehin huipun holvit. Elokuva muuttui nopeasti paljon mielenkiintoisemmaksi.

Hyvää uutta vuotta kaikille. Meille se tulee olemaan elämämme vuosi. Grönlannin vuosi.