           
|
Päiväkirja
7.7.2008sijainti:78 10.94 N, 63 26.08 W
Jo iltaleirissä näimme, että jotain muutoksia on tapahtumassa. Ehkä niistä olisi kertonut pilvistä kertova kirjammekin, ellei aihe olisi ollut liian laaja käsiteltäväksi siihen kirjaan. Paksu seinä lähestyi leiriä ilta kahdeksan aikaan ja siitä lähtien taivaalta tuli uutta märkää lunta kovan tuulen saattelemana. Vuorenmaa oli haaveillut tälle päivälle ultrapitkää hiihtoa, joten mieli oli maassa. Toisen masennuksesta ja edes jotenkin muuttuneesta rutiinista johtuen olin itse taas päinvastaisella tuulella. Näin se vain aina menee. Jo liikkeelle lähteissä huomasimme, että päivästä tulee vaikea. Tunnin hiihtojen perästä voitelimme, sekä ahkion, että sukset, mutta vai ahkio jäi toimimaan uudella märällä hangella suksien kerätessä jäätikköä kaiken aikaa mukaansa. Vedimme vielä pari vetoa tökkien, kunnes laitoimme vihdoin ilmastointiteipit suksien pohjiin. Jälleen yhden vedon perästä oli keksiä jotain liiallisen lipsumisen takia ja minä otin teipeistä puolet pois, aina kantapään paikkeille ja Vuorenmaa rapsutteli uutta pitopintaa porkalla teippien pinnoille. Näillä viimeisillä virityksillä päästiin vihdoin loppupäivä säätämättä lisää. Monessa mielessä raskasta menoa siis. Välillä töks, töks tai vaihtoehtoisesti pelkillä käsillä suksien pitämättömyydestä johtuen. Koko päivä oli pilvinen ja ajoittain kuljimme perin kehnossa näkyvyydessä. Kaikkea satoi niskaan. Lunta, räntää ja mielestäni iltapäivällä silkkaa vettäkin. Olimme karttojemme mukaan laskeneet, että tänään mennään alaspäin kovaa vauhtia, mutta tasaisella mennään edelleen. Jotain pitää tapahtua pian, sillä tästä leiristä on 20 kilometriä 1500 m:n (korkeus merenpinnasta) käyrälle. 250 metriä laskua 20 kilometrillä ei kuulosta paljolta, mutta on kuitenkin moninkertainen viime päiviin verrattuna. Jooh.... Ja olisi hyvä hieman lasketellakin, ennen kuin matka loppuu kesken. Kyllä se niin on kuten eräs kirjoitti, että loput päivät mahtuvat kahden käden sormiin. Meillä naparetkeilijöillä vain käytetään vielä jalkojakin apuna laskennassa, sillä kun nyt katson tämän reissun tuloksia, niin oikeassa kädessä on kaksi sormea ja vasemmassa kolme. Varpaita on jäljellä oikeassa neljä ja vasemmassa yksi. Yhteensä siis 10 uloketta, joten pystymme kyllä laskemaan loput päivämme. On mahtavaa pelkästään ajatellakin missä tänä nykyä hiihdämme. Meille napaseutujen ihailijat ry:n jäsenille tämäkin paikka on kuin pyhiinvaelluspaikka. Juuri tällä samalla paikalla muutamien kilometrien sisään ovat kulkeneet jo eiemmin mainitsemani suurmiehet Peary, Freuchen, Rasmussen ja vaikkapa Lauge Koch. Kaikki heistä ovat matkanneet näitä mantuja lukuisten inuitien kera. Tulee totisesti olemaan erilaista lukea kaikki ne kirjat uudestaan nähtyään nämä paikat omin silmin. Ja täytynee nyt jo laskea niinhin mukaan nuo tulevat näkymät tuolla rannassa. Melkeimpä jännittää. Tästä suurmiesten ja varpaiden jorinasta nousi esille yksi trivia kysymys, jota on hyvä pohtia vaikkapa ruokapöydän ääressä. Montako varvasta Robert Pearyllä oli kun hän saavutti pohjoisnavan. 8.7.2008sijainti:78 10.16 N, 65 04.67 W
Koko päivä meni jälleen upeassa säässä. Nyt tuuli tulee jälleen tuolta jäätikön keskeltä päin, mikä viittaisi pidempään poutajaksoon, mutta takuuta en tuosta anna. Viime aikoina tiistai on ollut lepopäivä näissä jäämiesten leireissä ja sitä se oli tänäänkin. Lepopäivään kuului 8 x 50 minuuttia hiihtoa, kirjallisia töitä ja jotain pientä joutavaa peseskelyä. Ja koska meno oli niin leppoisaa pääsimme jälleen uuteen ennätykseen, mitä päiväkilometreihin tulee. Alamäki, mitä eilen ihmettelin näyttäytyi tänään ensimmäisen kerran, mutta vaatimatonta se kyllä oli. Pystyimme selvästi erottamaan yhden mäen ja loput olivat ilmeisen loivaa alaspäin menoa. Eikä kuitenkaa mitään sellaista luokkaa, kun mitä odotimme, sillä kartoissamme on nyt jotain vialla saaren näistä osista. Olemme jättäneet 1500 metrin korkeuskäyrän jo parinkymmenen kilometrin päähän taaksemme ja edelleen olemme 1650 metrin korkeudessa. Jään reunaan, tai siis paikkaan mistä me laskeudumme jäätiköltä on matkaa enää n.120 km ja sen pitäisi tapahtua n. 800 metrin korkeudessa. Toivomme vain, ettemme putoa kovin korkealta ja kovaa. Lähimmälle maalle tästä leiristä on n. 35 kilometriä suoraan etelään. Inglefield -vuono ulottuu Qaanaaqin kylän editse melko pitkälle tänne sisämaahan, mutta meillä ei ole mahdollisuutta päästä sitä kautta perille ilman kajakkeja. Siispä kierrämme Qaanaaqin takapuolelle ja lähestymme sitä kuin salaa. Selän takaa. Me olemme tehneet tätä matkaa kyllä melko lailla väärin. Jokaisessa tv-ohjelmassa, kirjassa ja melkein missä tahansa julkisessa esityksessä on hyvin suunniteltu draaman kaari, joka noudattaa tiettyjä kaavoja, mitä ihmiset odottavatkin niiden noudattavan. Meillä matkan teko on kuitenkin ollut tempoilevaa. Nopeaa ja hidasta. Pitkää ja lyhyttä ja muuta monenviljavaa. Summitista alkanut tahallinen matkan pidennys-suoritus on piste iin päälle väärin tehdystä matkasta. Sanoisin jopa, väärin hiihdetty. Tuollaisia mietin tänään ja arvelin, että joillain matkan seuraajista saattaa todella käydä niin, että matkaa seurataan kuten mitä tahansa tv-sarjaa ja odotetaan sen kulkevan tietyn kaavan mukaan alusta loppuun. Siis tarkoitan sitä, että unohdetaan jopa, että täällä on kaksi ihmistä sorvaamassa uraa hankeen. En tiedä voiko noin käydä ihan prikulleen, mutta muistan kyllä itse seuranneeni joitain matkoja ja tosiaan unohtaneeni näytön takana olevat ihmiset. En tiedä johtuuko se matkojen pituuksista? Amiraali Robert Peary oli melko ehdoton mies. Hän oli päättänyt jo melkein etukäteen olevansa ensimmäinen ihminen pohjoisnavalla. Peary saapui tänne Thulen alueelle 1891 ja jo seuraavana keväänä hän oli matkalla kohti pohjoista, mutta joutui palaamaan tyhjin käsin siltä reissulta. Sama toistui useiden vuosien ajan ja kaiken aikaa Peary vartioi koko maailmaa, etteivät muut koita navalle ennen häntä. Otto Sverdrup oli 1900 luvun vaihteessa Nansenin kuuluisalla "Fram" laivalla Ellesmeren saarten pohjois-osissa kartoittamassa jäätilannetta ja tekemässä tutkimuksia, mutta Peary oli ehdottomasti sitä mieltä, että Sverdrup yrittää hänen edellään navalle ja varusti jälleen uuden retkikunnan jo seuraavana talvena. Hän lähti matkaan jo tammi- helmikuussa ja joutui jälleen palaamaan takaisin tyhjin käsin ja nyt jo melko varpaattomin jaloinkin. Pearyn pakkomielle palkittiin 1909, kun hän kertoo saavuttaneensa maantieteellisen pohjoisnavan. Jutussa on kuitenkin muutamia epätarkkuuksia, joita on myöhemmin hieman kaiveltu, mutta virallisesti Peary on navan ensimmäinen valloittaja. Pohjoisnavan valloitusyritykset ja lopullinen valloitus maksoivat Amiraali Robert Pearylle kahdeksan varvasta, eli viimeisen kerran navalta palattuaan hänellä oli jäljellä kaksi varvasta. 9.7.2008sijainti:78 06.77 N, 66 40.39 W
Erittäin kaunis kesäpäivä vietettäväksi vaikka rannalla (jos siitä pitää), mutta hiihtoon oli jo hieman liian kuuma. Saimme tänne monilta ohjeita aloittaa yöhiihdot jo reissun alussa huhtikuussa, ja nyt olisi sen aika. Mutta taidamme kuitenkin repäistä vielä pari päivää ihan vaan rusketuksen vuoksi päivän näöllä. Näin saamme ehkä myös nenämme vielä kertalleen kuoriutumaan. Emme ole se viidennen kerran jälkeen ihon lähtöjä laskeneet, mutta viime viikolla oli merkkipäivä, kun molemmilta lähti isot palaset nahkaa nenistä samaan aikaan. Lähdimme aamulla luonnollisesti kovat alamäet mielessä, mutta toisin kävi jälleen. Päivä oli aiempia vielä loivempi, joten teimme hiukan töitäkin saadaksemme kilometrit kasaan. Jäätikkö jatkuu edelleen tasaisena. Ihan kuin olisi keskellä jäätikköä ja ainoa mihin uskoa on kartta, joka näyttää maalimme yhä vain lähestyvän. Tänään oli sellainen päivä, joita on tälle matkalle sattunut useita. Monesti olemme olleet matkalla jollekin jääasemalle sitä toiseksi viimeistä päivää, joka siis pitää tehdä pois kuleksimasta ja on useimmiten melko turhan tuntuinen. Tänäänkin siis tiesimme jo puolen päivän jälkeen, kun näimme ettei alamäelle näytä tapahtuvan mitään, että tänään emme pääse yhtään mihinkään. Mutta kun tämä päivä tehdään pois, niin sen jälkeen olemme jo lähellä. Ja lähellähän me olemme. Jään reunaan (tai laskeutumispaikkaamme) on matkaa n.75 km. Tällä reissulla tekniikka on pelannut, sanoisinko moitteetta. Yleensä näiden 12V laitteiden kanssa on monenlaista lataus- ja kosteusongelmaa. Eilen Toughbookin ja Iridium sat.puhelimen suojalaukkuun oli kondensoitunut aikalailla kosteutta ja Iridium piti sen jälkeen ihan omaa peliään. Meni päälle ja pois omia aikojaan. Nyt se kuitenkin taas näyttää toimivan hyvin, mutta otimme kuitenkin varapuhelimen lataukseen varmuuden vuoksi. Tämä päivityksen tärkein apuväline on tämä Panasonic Toughbook CF-19, joka on taas niin idioottivarma toiminnaltaan, ettei tästä juuri ole huolta. Kone on varustettu monenlaisella lisäominaisuudella, jotta se kestää tärinää, kylmää ja kosteutta. Ja kaikkea tuota tälle koneelle on koitettu syöttää, mutta tuloksetta. Vielä kun ne saavat langattoman yhteyden, Wlanin tänne jäälle, niin tämä on täydellinen paikka arktiselle seikkailulle. Ajatukset ovat olleet viime päivinä noin viisi viikkoa edellä tästä hetkestä. On tullut mietittyä missä sitä haluaisi käydä heti lähiviikkoina kotiin palattuamme. Toisaalta emme saisi moisia vielä miettiä, sillä olemmehan kohta tuossa jään reunassa, missä on aina railoja ja keskittyminen pitäisi pitää siis vielä hetki tällä jäällä. Yhteistä kaikille paikoille minne haluaisin mennä on kuitenkin yksinäisyys, tai yleensä metsän läheisyys. Mökki, ratsastustallit, Paalis, kammi, Siikaneva ja sitten ainakin se yksi kalaisa lampi siellä lähellä seitsemistä. Vuorenmaan ajatukset ovat pitkälti samoja, mutta tietysti lintu- tai kasvipainotteisia ja paikat osittain samoja, kuin minulla, mutta myouml;s paljon uusia alueita. Sepe voisi alkaa katseleen onko vanha saunakangas kunnossa? 10.7.2008sijainti:77 59.73 N, 68 22.41 W
Siitä on aika tarkalleen 2,5 kuukautta, kun viimeksi näimme maata. Lokikirjoistamme löysimme merkinnän 26.4., jolloin lännessä oli vielä muutamia nunatakeja näkyvissä. Tänään saimme hiihtää vielä 7 vetoa, kunnes horisontista alkoi nousta jotain erilaista, kuin mitä viimeisen neljännes vuoden aikana on näkynyt. Minuutti minuutilta maisemaan alkoi ilmestyä yhä korkeampaa muotoa ja pian näimme jo selviä rantavuorten rinteitä. Myöhemmin edessä päin näimme laakean jäätikön, mikä ei voinut olla mikään muu kuin Piulip Nuna, eli niemi jonka länsirannalla Qaanaaq sijaitsee. On hauska ajatella, että tuossa muutamien kymmenien kilometrien päässä on ihmisiä kylällisen verran. Muuten tunnelmat olivat melko neutraalit. Hymy kyllä seisoo naamavärkissä edelleenkin ihan vain mielihyvästä, mutta kuten Vuorenmaa päivällä totesi: "On ihan asiallista nähdä maatakin parin kuukauden välein". Mieleeni tuli heti, että no niin, nyt se on nähty. Voimme palata takaisin etelään. Olen nostellut kissan häntää hehkuttamalla ennätyksiämme näillä sivuilla ja tänään tuli tehtyä taas muutama uusi ennätys. Päivän 41,3 kilometriä on reissun pisin hiihtopäivä ja se jää voimaan, sillä maalle on enää n. 35 km jäljellä. Sen sijaan TImo Polarin etelänapahiihto 1133 km on nyt ohitettu ja tämän päivän jälkeen matka oli jo 1163 km. Päivällä unohdimme koko asian, vaikka meidän piti laulaa yhteislauluna "Me ollaan sankareita" ja tanssia hieman ripaskaa päälle. Lumi meni vihdoin kesäiseksi, eli aivan sohjoksi. Suksisauva uppoaa hankeen jo ihan reilusti, mutta sukset kantavat vielä mainiosti. Päivän keskimmäisillä vedoilla olimme parin tunnin ajan peltotöissä, kun kaivoimme poikkiuraa sellaiseen kyntöpeltoon, ettei tällä reissulla ole nähty. Siitä syystä jäimme hieman päivän tavoitteistammekin ja teimme tänään reissun ensimmäisen ylityötunnin, eli hiihdimme 9 x 50 minuuttia. Se laskutetaan kyllä 50% korotuksella lisättynä, joten hyvillä mielin mentiin. Ei railoja näkyvissä. 1-3 hengen jäätikköretkikunnissa on pieniä ongelmia liikuttaessa railoalueilla. Yhden hengen kanssa ei ongelmaa tavallaan ole, sillä mies hiihtää yksin vailla mitään kiinnitystä ja turvaköyttä ja toivoo parasta. Kahden ja kolmen hengenkin retkikunnissa on melkein sama tilanne. Liikuttaessa ahkion kanssa on melko vaikeaa pitää turvavälit sopivina, etenkin jos puhutaan kymmenien kilometrien päivätaipaleista. Lisäksi jos etumies (tai takamies) sattuu tipahtamaan railoon, niin melkeimpä se syvän railon ollessa kyseessä vetää mukanaan, sekä oman ahkion, että myös kaverin ahkioineen. Riippuen tietysti tilanteen nopeudesta ja reagoinnin nopeudesta. Me kuljemme täällä nyt vain silmät auki ja mikäli jotain hälyyttävää näkyy reitillä, koitamme kiertää sen. Monesti olen ajatellut, että vielä jonain päivänä löydän itseni jonkin jäätikkörailon pohjalta, mutta vielä tänään ei ollut se päivä. Eikä sen tarvitse olla huominenkaan. 11.7.2008sijainti:77 44.92 N, 69 19.78 W
Olimme liikkeellä tänään 12 tuntia ja meno oli sen verta villiä, että mitään riemujuhlia ei maalle tulo synnyttänyt. Videokameralle sama vanha tuttu:"Näin sitä taas kerran ylitettiin Grönlanti onnistuneesti. Että onnea vaan ittellekin". Maalle tulon jälkeenkin meillä oli vielä telttapaikassa tosiaan etsimistä tästä kivikosta, sekä itse teltan pystytys, mikä vei aikaa puoli tuntia rajussa tuulessa. Jouduimme kantamaan kiviä teltan reunoille reilut kasat. No mutta miten tänne sitten päästiin. Vaikeasti ja kovan työn kautta. Sen voi ainakin sanoa. Aamu lähti liikkeelle ennätys aikaisin (emme malttaneet enää nukkuakaan) 08:40 ja hanki oli mahtava. Ajattelimme, että olemme maissa jo muutamien tuntien jälkeen. Mutta kuten aina näissä loppukireissä asiat muuttuvat. Jo toisella tunnilla olimme tulleen sen verta alemmaksi, että kova hanki oli kuin muisto ja kahlasimme nilkkojen ja polvien syvyisessä sosehangessa. Maasto muuttui kaiken aikaa mäkisemmäksi. Ihan kuin tuntureilla olisi hiihtänyt. Myös lämpötila nousi kaiken aikaa ja tuuli kävi jo melkein väkivaltaiseksi. 10 m/s oli jo ihan normaalia ja puuskissa lähenneltiin 16 m/s lukemia. Pehmeässä syvässä hangessa on ikävä kulkea jäätikön reunoilla, sillä koskaa ei voi tietää milloin railo imaiseen hiihtäjän näkymättömiin. Tietysti niitä alkoi ilmestyä ja pian kuljimme pitkin railorivejä, joita ylitimme tasaisesti 20 metrin välein. Eivät ne pahoja olleet. Siis ne mitkä me nähtiin, mutta entä sitten ne joita ei nähty?. Jokaisen railon kohdalla piti kuitenkin varmistaa se leveys, enne ylitystä. Leveimmät railot olivat ehkä puolen metrin luokkaa. Kello kävi jo iltapäivää, kun matkaa maalle oli enää 15 kilometriä. Koska kuljimme kaiken aikaa alaspäin ja olimme jo n. 1000 metrin korkeudessa hanki alkoi loppumaan ja totesimme hiihtävämme melkein jäällä. Ja saman tien saavuimme ensimmäiselle jäätikköjoelle. Kenkämme olivat jo valmiiksi märät märästä lumesta, joten hiihtelimme muina miehinä jokien yli. Niitä nimittäin tuli ensiksi se yksi. Sitten pian toinen. Hetken kulutua kahlasimme kaiken aikaa vedessä ja ylittelimme jäätikön hangen sulamisesta muodostuneita jokia. Pahimmillaan kävimme ehkä polven syvyisessä vedessä, mutta aurinko lämmitti melkein siniseltä taivaalta ja Föhn tuuli föönasi varusteita kaiken aikaa kuivaksi.
Uimareissu jatkui itseasiassa koko päivän, ihan tähän leiriin asti. Ja jalat olivat todella kuin rusinat kaiken päivää jatkuneen kosteuden jälkeen. Mutta vielä keksimme lisätä yhden ohjelmanumeron tähän viimeiseen hiihtopäivään n. 8 km ennen jään reunaa. Meidän kartat ovat melko huonoja, emmekä tienneet tarkalleen miltä tässä kohtia pitäisi näyttää. Niimpä hiihdimme Qaanaaqin niemeksi luultua aluetta kohti, kunnes huomasimme, että Qaanaaqin alue alkaa vasta 8 km tuon julmetun jäätikkö kökkäreen takaa. Etäisyyksien arviointi on täällä ihan onnen kauppaa. Hieman siis hammasta purren lähdimme kipuamaan uudestaan ylöspäin. Ensiksi pystysuuntaista nousua 100 metriä. Lasku alas. Nousua 200 metriä ja taas alas, päästäksemme vihdoin viimeiselle nousulle. Emme tuon viimeisen mäen jälkeenkään tunnistaneet paikkaa karttamuistikuvan perusteella, vaan katsoimme vain Gps:ltä minne mennä ja lähdimme itse asiassa taluttamaan ahkioita alaspäin, kohti näitä kiviä, missä nyt pidämme tyytyväisenä leiriä.Kello on täällä meidän kotona jo 12 yöllä. Kyllä me tavallaan juhlistimme maalle saapumista, sillä keitimme tänään oikeat porokahvit pikakahvin sijaan. Mutta silti alkaa jo väsyttää, eikä pidä unohtaa, että matka on vielä kesken. Laitan huomenna lisää...ZZZzzzz 12.7.2008pvm:12.7.2008
Tavaraa oli isoimmissa mahdollisissa repuissa, eli leijojen pakkausrepuissa selkäpuolella. Hiihdon aikana käytetyt 30 litraiset reput olivat etupuolella. Jokaisella mahdollisella muulla puolella roikkui makuupusseja, telttaa ja alustoja ja käsissä kulkivat pidemmät tavarat, eli ase, sauvoja ja teltan kaaria. Koska emme tienneet maaston muodoista mitään, lähdimme vain suoraan kohti rantaa. Aluksi reitti oli hieman loivempi, kaiken aikaa kivinen, mutta sittemmin kuljimme jo niin jyrkissä rinteissä, että huimasi. Reidet olivat kovilla, tai jalat yleensäkin ja nytkin (yöllä klo 01:30) voisi luetella ne paikat mihin sattuu, mutta yksinkertaisempaa on sanoa vain "joka paikkaan". Muutaman kerran kaaduinkin raskaan lastin alla ja mm. polvi meni päin napapajua (alueen ainoa puulaji). Emme tietenkään saaneet kaikkia tavaroitamme kerralla rannan tuntumaan, vaan teimme tänään vielä toisen reissun takaisin ylös ja sitten taas alas. Yhden meno-paluun kesto oli näemmä 5 tuntia, joten siinä se päivä sitten kului. Ylhäällä jäätikön laidassa on vielä ahkiot ja sukset, jotka haemme aamupäivällä. Siinä operaatiossa on vielä jonkun verta mietittävää. Ajatuksenamme on ollut, että jätämme tavarat tämän Mc Cormick lahden (25 km pitkä pikkulahti) rantaan ja lähdemme kävellen kohti Qaanaaqia. Tämän lahden päähän laskee parista järvestä melko iso joki, jota kävimme iltasen verryttelylenkillä tuijottamassa. Täällähän on nyt kevät kesä kauneimmillaan ja kukkaset kukkivat. Hyttyset inisevät korvissa,( ja pistivätkin jo minua) linnut pesivät parasta aikaa ja kaikki ovat iloissaan. Meidän kumminkin nähdessämme joen myllerryksen oli surussa pitelemistä, sillä joki oli nyt 20 metriä leveä, erittäin nopeasti juokseva yhtenäinen koski. Ei toiveita ylityksestä, joten matkamme kävellen kohti Qaanaaqia päättyi jo suunnitteluvaiheeseen. Huomisen tekemiset ovat kuitenkin jo tiedossa, joten koitamme siinä roudaamisten ohessa selvittää miten täältä voisi päästä joskus pois. Kiirettä ei ole, sillä olemmehan täällä melkein kuin lomalla ja lomasta pitää nauttia. Vaikka sitten kipein paikoin. Seuraavan ja viimeisen kerran teen päivityksen Qaanaaqista, sitten kun sinne joskus saavumme.
|
|
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
|
© 2007-2008 Petet |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Myr(s)kyn lykkäs!
Lepopäivä.
Kesätuulet kutsuu seikkailuun.
Maata näkyvissä!
Astuimme tänään pitkästä aikaa maankamaralle. 82 päivää olimme jäällä ja kuljimme vain monot ja sukset jalassa, mutta nyt on toinen meininki. On kuin astuisi taivaaseen kevyt vaelluskenkä jalassa. Vuorenmaa tosin on sitä mieltä, että lapset syntyvät monot ja sukset jalassa, mutta ne kuihtuvat pois ajan mittaan käytön puutteesta.
Emme paljoa varoneet niitä varusteitakaan, vaan painoimme täysillä jokaiseen uomaan ja nyt jo perin mättäikköiseksi muuttuneeseen jään pintaan. Oikein heikkoa teki välillä kuulla sitä pauketta ja kolinaa perästään, mutta tosi testit ovat sellaisia. Ja mainittakoon tähän nyt, että esim. ahkioissa ei näkynyt merkkiäkään siitä väkivallasta mitä tänään niille aiheutimme.
Koko yö meni melkoisessa föön tuulen paukkeessa. Saman tuulen saattelemana laittelimme aamulla kamoja kantamiskuntoon ja lähdimme melko täysin pakaasein kohti merenrantaa. Matkaa sinne oli hieman yli 5 km ja laskua leiripaikaltamme 630 metriä.
